On jälleen se joka toinen torstai. Istumme kirjaston kahvilassa. Kirjoittajapiiristämme on hyvää vauhtia tulossa keskusteluryhmä. Tuttu
kolmikko jakaa ajatuksiaan, epäilyksiään ja joskus myös turhautumisiaan. Tällä
kertaa puheenaiheena on deittailu. Ei rakkaus sinänsä, vaan se tapa, jolla
ihmiset nykyään etsivät sitä.
"Se on niin
pinnallista," sanoo Anna, ja pyörittelee silmiään. "Kuvia, swipeja,
ja sitten muka pitäisi syntyä jotain aitoa?"
"Ja se jatkuva
valinnan mahdollisuus. Ihmiset eivät sitoudu. Aina voi löytää jonkun paremman
yhdellä klikkauksella."
Naurahdamme, arvostelemme, ja keskustelu saa yhä kriittisempiä sävyjä.
"Minä tapasin
mieheni deittailemalla," sanoo eräs meistä yhtäkkiä.
Hiljaisuus laskeutuu
pöytään. Katseet kääntyvät puhujaan.
"Työkaveri pakotti minut lataamaan sen sovelluksen. Olin vastahakoinen, epäröivä, aivan kuten te nyt. Mutta sitten, kolmannen kontaktimme jälkeen, matkustin tapaamaan häntä.
"Sinä lähdit?" Katsoimme toisiamme ja melkein kuulimme kuinka mielikuvitus laukkasi edellämme.
"Niin. Ei ollut kipinöitä heti, ei mitään elokuvamaisen romanttista. Mutta hän kuunteli. Hän kysyi oikeita kysymyksiä. Jäimme toistemme luokse ja kyselemme vieläkin."
Odotamme sanattomina jatkoa.
"Meidän
tarinamme ei ole tekniikan vaan kohtaamisen voitto. Ja joskus,
vaikka väline olisi epäromanttinen, se voi silti johtaa johonkin
kauniiseen."
Keskustelupiiri
hiljenee vieläkin. Sitten joku sanoo: "Ehkä meidän pitäisi puhua vähemmän
siitä, miten ihmiset kohtaavat – ja enemmän siitä, miten he kohtelevat toisiaan
sen jälkeen."
Ja niin juttelu
jatkuu, hieman pehmeämmässä hengessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti