Aamiaispöydässä nainen
alkoi puhua yllättäviä asioita. Sanat olivat kuin palasia suuremmasta
arvoituksesta.
"Näin ikkunan, joka ei ollut meidän talossamme. Sen takana seisoi lintu,
mutta sen siivet olivat tehtyjä paperista. Kun se räpytti, sanat levisivät
ilmaan mutta en ehtinyt lukea niitä."
"Kävelin
huoneessa, jossa ei ollut lattiaa. Astuin tyhjyyteen, ja silti jokainen askel
soi kuin kello. Ehkä se oli muistutus jostain, joka on jo tapahtunut."
"Oven alta tuli
valo, mutta se ei ollut päivänvaloa. Se oli kuin muisto, joka yritti päästä
sisään."
Perhe kuunteli häntä
hiljaa, yrittäen löytää merkityksiä. Joskus seuraavina päivinä jokin hänen
sanomansa tuntui liittyvän todellisuuteen mutta ei koskaan suorasti. Kuin
varjo, joka muistuttaa esineestä muttei paljasta sen muotoa.
Aamut olivat
muuttuneet kuin runoiksi, jotka eivät koskaan kerro koko tarinaa. Ne jättävät
kuulijan miettimään, mitä kaikkea piilee rivien välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti