Petturin ovela naamio netissä

 

Maritta ei tottuisi koskaan yksinäisyyteen. Leskeydestä oli kulunut kaksi vuotta, mutta talo tuntui yhä liian suurelta ja iltaisin kellojen tikitys liian äänekkäältä. Hän vietti aikaansa puutarhassa, maalasi akvarelleja ja kävi amatööriteatterin harjoituksissa. Silti yksinäisyys pysyi sitkeänä seuralaisena.

Eräänä iltana Maritta liittyi tuttavan opastamana harrastusryhmään sosiaalisessa mediassa. Hän sai pian muutamia hyviä ystävättäriä. Anna, Katriina, Tuula. Heidän kanssaan hän vaihtoi reseptejä ja keskusteli lapsenlapsista, arkielämästä ja taloudesta. Mutta yhteydenpito tuntui jotenkin tasapaksulta, kuin viikkolehtien lukeminen. 

Sitten Marittaa onnisti. Hän tapasi somessa saman ikäisen Klaudian, eloisan ja lämminhenkisen naisen, joka ymmärsi häntä. Klaudialla oli samat harrastukset, sama huumorintaju ja samanlainen tapa puhua elämästä kuin se olisi yhä täynnä mahdollisuuksia.

Klaudia kertoi myös naapuristaan, yksinäisestä leskimiehestä nimeltä Arto. “Teillä on niin paljon yhteistä”, Klaudia kirjoitti. “Hänkin maalaa akvarelleja, kokkaa ja on mukana harrastajateatterissa. Teidän pitäisi ehkä jutella.”

Maritta epäröi, mutta Klaudia esitteli heidät ryhmächatissa. Arto oli kohtelias, yhtä lämmin ihminen kuin Klaudia, ja tuntui aidosti kiinnostuneelta. He vaihtoivat viestejä päivittäin, ja pian Arto ehdotti tapaamista. Maritta suostui, sydän varovasti toiveikkaana.

Ensimmäinen tapaaminen kahvilassa oli kuin suoraan vanhasta romanttisesta elokuvasta. Arto puhui lempeästi, kuunteli tarkasti ja sai Marittan tuntemaan itsensä nähdyksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Vähitellen he rupesivat tapaamaan Marittan kotona. Maritta ei ensin pohtinut miksi mies tuli aina tiistaisin. Ei maanantaisin, ei viikonloppuisin. Vain tiistaisin, aina samaan aikaan, kuin kellon mukaan.

Lopulta Maritta sattui vitsailemaan asiasta. Arto hymyili ja sanoi: “Tiistai on minun vapaailtani. Silloin en ole teatterilla enkä lastenlasten kanssa. Se on minun oma aikani ja haluan käyttää sen kokonaan sinun kanssasi.”

Selitys kuulosti viattomalta. Maritta tiesi, että monet eläkeläiset rakensivat viikkonsa rutiineiksi. Hän ei halunnut olla epäluuloinen, ei varsinkaan nyt, kun elämässä oli pitkästä aikaa jotakin, joka tuntui lämpimältä.

Mutta totuus oli toinen.

Viikkojen kuluttua Arto ehdotti jotakin erityisen kiehtovaa. “Amatööriteatterilla järjestetään naamiaisjuhla. Lähdethän sinne kanssani? Haluaisin auttaa sinua valitsemaan asun. Voisin tuoda mukanani muutaman vaihtoehdon jotka olen ostanut oopperan huutokaupasta missä vuosittain myydään vanhoja asuja. Käyn siellä joka syksy”.

Maritta epäröi hetken, mutta luotti mieheen. Arto saapui, kulki talossa tuttuun tapaansa ja astui lopulta Marittan makuuhuoneeseen etsimään tämän kanssa peilipöydän laatikosta sopivaa korua asuun. Arto hymyili, valitsi vihreän kaulariipuksen jossa oli käsin maalattu miniatyyrikuva ja vihreitä helmiä. “Tämä sopii sinulle täydellisesti. Onko sinulla siihen korvakoruja?”

Kun Arto oli ehdottanut naamiaisjuhlaa, se oli tuntunut luonnolliselta jatkolta heidän yhteiselle teatteriharrastukselleen. “Haluan, että loistat siellä”, Arto sanoi. “Minulla on silmää puvuille. Mitä luulet, voisitko sävyttää hiuksesi punaisiksi?”

Maritta ei ollut nähnyt mitään outoa siinä, että mies astui hänen makuuhuoneeseensa valitsemaan koruja. Hän oli jo viikkojen ajan antanut tälle luvan astua lähelleen. Ensin viesteissä, sitten kahvipöydässä, lopulta kotiovella.

Mutta Arto ei etsinyt ainoastaan koruja. Hän etsi kassakaapin avainta, pankkikirjeitä, tunnuslukuja – mitä tahansa, mikä auttaisi häntä.

Se oli viimeinen hetki, jolloin Maritta näki hänet.

Arto ei ollut mikään satunnainen huijari. Hän oli suunnitellut kaiken. Tiistaisin hänen “oikea” henkilöllisyytensä oli poissa kaupungista – hän työskenteli vapaaehtoisena teatterin kulisseissa, mutta tiistaisin teatteri oli suljettu. Kukaan ei odottanut häntä minnekään, eikä kukaan huomannut, jos hän käytti päivänsä muualla.

Lisäksi Arto oli helposti saanut selville että tiistaisin Marittan naapurit olivat poissa. Toinen kävi kuntosalilla, toinen hoiti lapsenlapsiaan. Arto tiesi tämän, koska Klaudia – hänen tekaistu profiilinsa somessa – oli jo viikkoja kerännyt tietoa Marittan elämästä ja ympäristöstä.

Maritta oli yksinäinen, mutta ei sinisilmäinen. Silti Arto osasi pelata juuri oikeilla sävyillä.

Hän ei koskaan kiirehtinyt. Hän ei pyytänyt rahaa, ei puhunut taloudesta, ei tehnyt mitään, mikä olisi herättänyt hälytyskelloja.

Hän oli aidosti kiinnostunut Marittan harrastuksista. Hän tiesi niistä kaiken, koska Klaudia oli “keskustellut” niistä viikkoja.

Hän loi turvallisuuden tunteen rutiinilla. Tiistai-ilta muuttui odotetuksi, melkein rituaaliksi. Kun jokin toistuu tarpeeksi monta kertaa, se alkaa tuntua normaalilta.

Arto osasi lisäksi olla haavoittuvainen. Hän kertoi tarinoita omasta leskeydestään. Keksittyjä, mutta koskettavia. Maritta näki niissä itsensä.

 Päivän kuluttua pankki hälyytti. Tilit oli tyhjennetty yön aikana.

Arto oli kadonnut, niin myös korut peilipöydän laatikosta. Jopa isoisän kello ja äidin vihkisormus. Klaudian profiili oli poistettu. Kaikki yhteydet netissä katosivat kuin ne eivät olisi koskaan olleet olemassa.

Kun poliisi tutki asiaa, selvisi karu totuus. Arto ja Klaudia olivat sama henkilö – taitava huijari, joka käytti sosiaalista mediaa naamiona, aivan kuten teatterissa käytettiin maskeja.

Maritta istui puutarhassaan, kädet multaisina ja sydän raskaana. Mutta hän ei antanut itsensä murtua. Hän tiesi, että petos oli rikos, ei hänen heikkoutensa. Hän päätti jatkaa harrastuksiaan, jatkaa elämäänsä mutta ilman sinisilmäisyyttä, joka oli tehnyt hänestä helpon kohteen.

Hän maalasi uuden akvarellin. Siinä oli naamio, joka halkesi keskeltä kahtia. Se oli muistutus. Kaikki, mikä hymyilee, ei ole ystävä.