Viikko sitten sinisen ulko-oven lukko narahti. Mitä ihmeellistä siinä muka on? No se että tällä kertaa ääni oli kohtalokas. Se oli lukkovanhuksen viimeinen hengenveto. Se ei enää koskaan tule napsahtamaan kiinni. Lukko oli alkanut temppuilla aivan yllättäen, ja nyt se on kuin väsynyt palvelija, joka ei enää jaksa tehdä yhtään mitään. Saman tien ovenkahvat aloittivat irtautumisprosessin. Ne roikkuvat painottomina, kuin olisivat väsyneet pitämään otteensa kiinni.
Ärsyttävä ja vakava tilanne. Koska
taloa ei yhtäkkiä voi lukita, toisen on oltava kotona kun toinen lähtee
asioille. Emme pääse yhteisymmärrykseen siitä mitä tehdä, emme jaksa keskustella ongelmasta. Minä ajattelen odottaa työmiehiä ja
kysyä heiltä lukosta, tai jopa uudesta ovesta. Nyt elokuussa nimittäin nikkarien,
niiden mystisten olentojen, pitäisi saapua paikalle. “Ensi kuussa tullaan
laittamaan kaide ja ehkä vahvistetaan rappua”, he lupasivat kun kävivät
hakemassa pois kylpyammeen heinäkuun ensimmäisenä päivänä juuri ennen lomiaan. Pian
on syksyn tuoksua ilmassa, eikä miehiä ole näkynyt. Suuri asia meille vanhoille
köntyskintuille, vaikka muille se olisi vain pieni korjauslistan kohta.
Pohjoisen ikkunasta omenapuu
näyttää ylpeänä satoaan. Punakeltaisia, pyöreitä, valmiita putoamaan. Mutta
saniaismetsä on kasvanut polun yli koko rinteeseen niin tiheäksi, ettei sinne
enää jaksa niittää kulkuväylää. Viidakkoveitsi siihen tarvittaisiin
kävelykeppien sijasta. Omenat saavat olla rauhassa, kuin ne olisivat omassa
valtakunnassaan. Kyllä niille löytyy vielä monenlaista herkuttelijaa jotka odottelevat
metsän reunamalla. Tänä aamuna sato näyttää mielestäni kyllä jo vähentyneen.
Silti tänään on vähän
erityinen päivä.
Post Nord lupaa tuoda
odottamani paketin! Pienen tekstiilisen taideteoksen jonka ostin toissa päivänä netistä ja aion lähettää
lahjana edelleen. Paketti ei ole siis minulle, mutta olen todella utelias ja sen
saapuminen on kuin pieni valo, joka on matkalla kohti kotiani. Ajatus siitä,
että joku muu pitelee sitä vähitellen käsissään, avaa paketin ja näkee kuvan, jonka olen pitkän etsimisen jälkeen valinnut juuri hänelle, tuo lämpöä
mieleen. Kiitos taas kerran, Stig Lindberg!
Pian kaurapuuro porisee
hiljaa kattilassa. Kolme minuuttia. Survotut puolukat odottavat kulhossa tummanpunaisina
ja kirpeinä. Loppuviikosta tulee jälleen aikakauslehti ja sanomalehti, sekin odotettu
valopilkku. Paperin kahina on kuin vanha ystävä, tunne että maailma jatkuu vaikka
ovenkahvat irtoavat ja nikkarit unohtavat.
On alkanut sataa. Tänään
ehkä kirjoitan novellin. Ehkä lyhyen, ehkä pitkän, ehkä vain muutaman lauseen
vaikka runoksi. Ei, en sittenkään. Haluan askarrella lahjapakettiin sopivan
kortin. Huiii, minulla on projekti!
(Kuva:AI)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti