Sirpale

 

Sirpaleen tarina alkaa merkityksellisestä ja kuitenkin melko arkisesta yksityiskohdasta - sukunimestä, joka ei koskaan tuntunut täysin hänen omaltaan. Sirpale kantoi nimeä kuin lainattua takkia. Se istui hyvin, mutta ei koskaan tuntunut omalta. Nimi ei olisi ollut harvinainen mikäli sitä ei olisi tavattu erikoisesti. Nyt se sai ihmiset nostamaan kulmiaan. “Onpa hieno nimi. Onko teillä suvussa professoreita? Oletko sinä sukua entiselle presidentille?”

                                                         ***

Sirpaleen äiti oli mennyt uusiin naimisiin, kun tyttö oli vielä pieni. Uusi mies oli vakaa, rauhallinen ja luotettava. Kun Sirpale aloitti koulun, mies adoptoi hänet.

Nimi vaihtui. Paperit vaihtuivat. Mutta mikään muu ei.

Uudella isällä oli tavallinen virkamiesammatti, mutta hänen sukunsa oli kuin kaukainen kartta, täynnä hienoja titteleitä ja menestystä. Toimitusjohtajia, lääkäreitä, juristeja, jokunen arkkitehti. Metsäneuvoskin sieltä löytyi jossakin menneisyydessä.

Sirpale ja hänen äitinsä eivät tavanneet heitä. Ei kutsuja, ei joulukortteja, ei uteliaita kysymyksiä. Hän oli olemassa vain papereissa.

Kun Sirpale jäi eläkkeelle, hän huomasi ajattelevansa nimeään uudella tavalla. Se sai ihmiset kysymään: “Mistä tuo nimi tulee?”

Hän ei osannut vastata. Se tuntui väärältä.

Niinpä hän alkoi etsiä. Hän lähetti sähköposteja isänsä suvun jälkeläisille työpaikoille jotka hän löysi netistä, mikäli heillä oli siellä henkilökohtainen osoite. Kertoi lyhyesti kuinka ja milloin hän oli adoptoitu sukuun ja haluavansa vain tietää miksi nimi tavattiin niin erikoisesti. Oliko sen takana tietty historia, joku kaukainen tapahtuma seudulla?

Ei vastausta. Ei yhdeltäkään toimitusjohtajalta. Ei yhdeltäkään lääkäriltä.

Sirpale mietti, oliko nimi heille niin arvokas, että sitä ei haluttu jakaa. Vai oliko hän heille niin merkityksetön, ettei vastaaminen tuntunut vaivan arvoiselta.

Jotkut ovet pysyvät kiinni, vaikka kuinka vaatimattomasti koputtaisi.