Koukku

Santtu oli näköjään hakenut päivän postin. Keittiön pöydällä lojui miehelle saapunut käsin kirjoitettu, kellertävä kuori. Avaamaton.

Minuuttia myöhemmin Mirva oli analysoinut kuoren. Jotakin outoa siinä oli. Postimerkissä oli punavalkoinen ongen koho kaislikon reunassa, luonnottomassa asennossa. Aivan kuin miniatyyrinen poiju. Varoitus? 

Postileima oli suttuinen. Miksiköhän merkki oli liimattu kuoren alalaitaan, kuin lähelle järven pohjaa? Aivan selvästi vanha merkki. Täysin ilman nimellisarvoa. Jospa se olikin väärennös? Mitä silloin seuraisi?

– Keneltä tuo on?

– En tiedä.

– No avaa se.

– Avataan kohta.

Santtu keitti kahvit. Pyyhki tiskipenkkiä. Kävi viemässä biojätteen. Tarkisti linnuille siemeniä pihalla.

Kirje makasi keskellä pöytää. Puolen tunnin kuluttua Mirva istui jälleen sen vieressä.

– Etkö sinä oikeasti aio avata tätä?

– Kyllä minä vielä avaan.

– Näyttää käsin kirjoitetulta.

– Niin näyttää.

– Onko se sukulaiselta?

– Voi olla.

– Tai vanhalta työkaverilta?

– Voi olla.

– Tai verottajalta.

Santtu vilkaisi kuorta.

– En usko, että verottaja piirtelee sydämiä i-kirjainten pisteiksi.

Mirva siristi silmiään.

– Sydämiä?

– Ainakin yksi sen näköinen siinä on.

Nyt asia oli entistä pahempi. Mirva yritti keskittyä lehden lukemiseen. Hän luki saman kappaleen kolme kertaa tietämättä, mitä siinä sanottiin.

Santtu vaikutti epäilyttävän rauhalliselta.

– Sinua ei muka yhtään kiinnosta?

– Juu, kiinnostaa.

– Miksi et sitten avaa tätä?

Santtu mietti hetken.

– Minusta on mukavaa, että elämässä on vielä asioita, joita ei tiedä.

– Minusta ei ole.

Tunnin päästä Santtu oli vaihtamassa palanutta lamppua eteiseen.

– Nyt tämä alkaa olla psykologista väkivaltaa, Mirva ilmoitti keittiöstä.

– Kirje avautuu ihan yhtä hyvin tunnin päästä kuin nytkin.

– Ei avaudu. Minä olen tunnin päästä vanhempi ihminen.

Iltapäivällä Mirva ei enää yrittänyt teeskennellä kärsivällistä.

– Anna tänne.

– Mitä?

– Kirje.

– Ei se ole sinulle tullut.

– Mutta minä olen kärsinyt siitä jo puoli päivää.

Santtu laahusti keittiöön. Tutki jääkaapin sisältöä, teki itselleen makkaravoileivän ja nosti kuoren käteensä.

– Kuuntele nyt. 

– Enkä kuuntele jos mutiset siinä leipä suussa. Olisit pessyt kätesi, tulee rasvatahroja.

– Tuntuu siltä että kuoren sisällä on paperi.

– Yllättävää.

– Mahdollisesti jotain muutakin.

– Santtu.

– Ja niiden ympärillä kirjekuori.

– Santtu!

Mies repäisi kuoren auki.

Mirva nojautui niin lähelle, että näytti lähes osallistuvan avaamiseen. Makkaran haju ärsytti.

Santtu veti paperin esiin.

– No?

Santtu käänsi sivua. Rykäisi.

– Tämä on... mielenkiintoista.

– Santtu!

– Muistatko sen kesämökin, jonka seinää maalasin vuonna 1998?

– Muistan.

– Naapurissa oli silloin tyttö nimeltä Terhi.

– En muista.

– En minäkään.

– Ja?

– Hän kirjoittaa löytäneensä onkivavan, jonka minä lainasin hänen isälleen kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten.

Mirva tuijotti häntä.

– Siis mitä?

– Hän tiedustelee, haluanko sen takaisin.

– Kaksikymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin?

– Näköjään.

Santtu jatkoi lukemista.

– Hän on liittänyt mukaan valokuvan ongesta. Bambua, eihän sellaista ole enää kenelläkään kalamiehellä.

Mirva lysähti tuolille. – Ja minä käytin yli puoli päivää elämästäni tähän?

– Näköjään.

– Luulin, että siellä on salainen ihailija, perintö tai ainakin rikosmysteeri.

Santtu poimi kuoresta valokuvan.

– Ei. Onkivapa.

Mirva huokaisi syvään.

– Tiedätkö mikä tässä on pahinta?

– Mikä?

– Huomispäivä sinulta kuluu vastausta kyhäten.

Santtu hymyili. – Tietenkin.

Mirva nousi pöydästä.

– Sitten minä en nuku ensi yönä ollenkaan. Haluan tietää nyt, mitä aiot kirjoittaa.

– AAAAAI!

Santtu säpsähti niin, että valokuva putosi lattialle.

– Mitä tapahtui?

Mirva seisoi yhdellä jalalla keittiön räsymatolla ja osoitteli syyttävästi lattiaa.

– Tuo tapahtui!

Santun piti katsoa kauan ennen kuin hän näki. Matolla kiilteli pieni ongenkoukku.

Se oli pudonnut kirjekuoresta kaikessa hälinässä.

– Terhi on näköjään laittanut mukaan alkuperäisen koukun. Santtu tarkasteli sitä ihailevasti. – Kyllä ennen tehtiin kestävää tavaraa. Hienosti hiottua. Kärki vieläkin terävä.

Mirva tuijotti miestään epäuskoisena.

– Minä astun koukkuun ja sinä seisot siinä muina miehinä laatuarviota tekemässä?

– No, koukku ainakin toimii vielä.

Mirva istui tuolille hieromaan jalkaansa.

– Puoli päivää jännitin salaperäistä kirjettä. Sitten sain tietää, että kadonnut onki on löytynyt ja että minut voidaan pyydystää keittiön matolta.

Santtu nyökkäsi.

– Aika tehokas kirje, kun sitä noin ajattelee.