Torpan tarinaa - taivaisille ilmasille

Ihmisen elämä on kuin meren aaltoon piirretty viiva, ajattelivat kartanonherran hautajaisia valmistelevat rannikon miehet kun he asettelivat yksinkertaista arkkua hevosen vetämään kärryyn. Arkku oli sahattu kuusipuusta ja veistetty pohjaltaan pyöreäksi niin että se pysyisi tukevasti vaunussa. Kärrymiehinä olivat koulunopettajan Maija-tyttären appiukko, kylän apteekkari sekä Maijan mies, nukketehtailija.

Hiljainen kulkue aloitti nyt matkan joka saattaisi kartanonherra-vainaan ikivieraaksi Tuonelaan. Kylän jokaisen talon edessä pysähdyttiin. Ihmiset seisoivat veräjiensä takana odottamassa. Naiset niiasivat syvään ja miehet kumarsivat lakki kädessä, ja yhdessä veisatun virren säkeen jälkeen vainajan matka jatkui kohti pitäjän vanhaa puukirkkoa.

Vanhaan kalmistoon, saatteluitkuvirren säestämänä, päättyi sitten kartanonherran viimeinen vaellus. Tai jatkuiko se sieltä taivaisille ilmasille? Sen tiesi vain Äyrämöinen. Eivät aavistaneet mustapukuiset vieraat sitäkään että naapurihaudassa nukkui jo iänikuisina aikoina maallisen elämän jättänyt  Karjalan iso emäntä juhlapuvussaan, valkeilla kengillä ja hopeasoljilla koristettuna.

Rokkaa ja rusinasoppaa tarjosi kartano hautajaisvieraille katajin koristellusta pöydästä. Kauniita oksia oli noudettu jopa Tsaari Pietarin istuttamasta lehtikuusimetsästä. Hopeakynttelikköjen takana kävi kuiske: kuka kohotettaisiin nyt kartanon herraksi?