Torpan tarinaa - Väinö, Aune ja muut

Väinö etsi hevosenjouhia. Hän halusi olla kelpaavan näköinen palattuaan takaisin Muori-sisaren luokse syrjäkylään. Ja olihan muitakin tuttuja odottelemassa, ehkä muinoinen Britta-morsiankin... Jouhet Väinö olisi kiinnittänyt hattuunsa kuin paksun tukan ikänään, peittämään laajenevaa kaljua. Mutta hevosia ei niin vain löytynyt, eikä Väinö ollut vielä näyttäytynyt kylän väelle joka ihmetteli hänen jalanjälkiään soratiellä. Väinö ei myöskään halunnut osallistua syystalkoisiin metsässä. "Työl sitä ko ellää, mutta kaupal vasta rikastuu" hän ajatteli ja punoi myhäillen uusia suunnitelmia.

Väinö oli tutkinut torpan aitan kulmakiviä ja löytänyt sinne piilotetun hopearahan sekä suolapussin jotka olivat pitäneet pahat henget loitolla. Nyt mies aikoi kätkeä aitan pimeyteen omia aarteitaan, antiikkejaan, ja olihan Muorin ullakolla odottamassa arvokas Madonna-taulu kyynelineen. Väinö ei tiennyt että isonenäinen nainen oli hänen poissa ollessaan vienyt taulun luostarisaarelle maalatakseen siitä kopioita kaupattaviksi.

Kyseinen isonenäinen nainen oli juuri nyt palaamassa vanhalla ruuhella luostarisaarelta, talut mukanaan - aavistamatta että Väinö oli tullut takaisin.

Nainen souti ruuhtaan raskain vedoin  vastatuulessa. Juuri kun hän oli ylittämässä syvintä ulappaa, pohjassa makaava vanha kirkonkello kumahti niin rajusti että hyökyaalto oli kaataa veneen. Tuulenpuuska  suihkasi pohjoisesta ja taivas kilahteli kuin sadat vaskikellot olisivat vaikeroineet soutajan yllä. Vene keikahti kerran, vaappui vielä, ja lopulta ruuhessa seisomaan nousseen naisen kostunut hameenhelma pyyhkäisi Madonna-taulut laidan yli mustaan veteen. Hitaasti ne loittonivat puuskaisten aaltojen viemänä ennenkuin  alkoivat lehtisten lailla vajota syvyyteen. Olivatko kaikki taulut kadonneet?

Isonenäinen nainen, maakreivitär, pelastui järkyttyneenä maihin. Vanha kirkonvartija lähti aamutuimaan ulapalle etsimään haaksirikkoutuneen kapistuksia mikäli niitä vielä ajelehti aallokon viemänä. Mutta tapahtuikin toinen odottamaton ihme: verkon mukana pintaan nousi 1700-luvulla varastettu pitäjän kirkon kello.

Samana päivänä kirjeenkantaja toi viestin Ruotsinmaalta, jonne koulunopettajan Aune-tytär oli paennut sillinperkaajaksi ja laatikon täyttäjäksi. Hän ei nimittäin voinut rakastaa luotsia jonka kanssa hänet oli pakotettu naimisiin, koska Aune rovastin mielestä vietti epäsiveellistä elämää viattoman Vesitohtorin kanssa kylpyläparantolassa. Työ vieraassa maassa oli kuitenkin tytölle raskasta, ja hän kaipasi kotikyläänsä.

Apteekkarin vaimokin ajatteli usein Aunea. Tyttö oli ollut tomera kylvettäjä ja hoitanut kylpyläparantolaa yhdessä hänen ottopoikansa kanssa. Mutta nyt poika aiottiin naittaa provinssitohtorin vanhimman tyttären kanssa rovastin vaatimuksesta, ja asialla oli tämän mielestä erittäin kiire.

Ilman Aunea kylpylä ei ollut enää kovin menestyvä. Siellä oli usein kosteaa ja homeenhajuista, ja hienot rouvat, asiakkaat,  alkoivat nyrpistellä nenäänsä.

Apteekkarin vaimo sai ajatuksen. Hän oli kuullut puhuttavan amerikkalaisesta serkkutytöstä joka oli seurannut Muorin sisaren mukana käynnille kotikylään. Tyttö oli kuulemma iloinen ja ystävällinen. Itse rovastikin oli kehunut neitoa soreaksi katsella, varsinkin silloin kun tyttö tanssi paljain jaloin ja vartaloa myötäilevä mekko hulmuten hietikkoisella rannalla. Kuin ruusunnuppu joka odotti poimijaansa. Rovasti piti ruusuista ja katseli niitä mieluummin kuin vanhaa nyrpeää ruustinnaa siellä pappilassa nalkuttamassa.

Meren rannalla käveleskeli myös toinen nuori tyttö, mutta hänen ruumiinsa oli raskas eikä ulapalta tullut tuuli häntä tanssittanut. Vanha palttoo kiristi vartaloa ja mieli oli tukala. Hän tulisi pian synnyttämään maailmaan kaksi isätöntä lasta. Päivät pelottivat, ja yöt olivat täynnä painajaisia. Ei hän halunnut naimisiin Apteekkarin ottopojan kanssa, sanoisi rovasti mitä tahansa. Ottopoika rakasti vain Aunea, entistä kylvettäjää.