Kosmisen kyydissä

 

Meidän täytyy oppia unohtamaan se elämä mitä olemme suunnitelleet, voidaksemme elää sitä elämää mikä meitä odottaa. (Joseph Campbell)

Voimme saada kaiken mitä tahdomme, kunhan vain olemme tarpeeksi epätoivoisia. Intensiivisyyden on oltava niin vahvaa että se tunkeutuu ihon läpi ja tavoittaa voiman mikä loi maailman. (Sheila Graham)

Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta helpolta, pikemminkin kamppailulta josta vain sitkeämmät selviävät. Tai joltakin tahmealta mistä kompuroi eroon joko voittajana tai luovuttaneena. Olisi paljon hauskempaa jos riittäisi että pelkästään on, hengittää ja ihmettelee.

Puristatko käsissäsi suunnitelmaa, jonka teit vuosia sitten? Miksi sinun tulisi unohtaa se? Nyt paperi on kellastunut, taitteet kuluneet, mutta pidät siitä kiinni kuin se olisi lupaus. Suunnitelmat ovat turvaa, ja turva on makeaa silloin kun maailma tuntuu liian suurelta. Niin kauniin piirustuksen pois heittäminen on kuin kuolisi sisimmässään ennen aikojaan, ja sitten puoli vuosisataa myöhemmin todettaisiin kuuluneensa niihin ihmisiin joita ei koskaan nähty onnellisina.

Ehkä on olemassa kaksi todellisuutta? Ylemmän kulisseissa odottavat niin monet unelmat ja toiveet, tavallisen keskellä arjen ilot ja surut, itkut ja naurut. 

Juuri nyt kannamme taskussa menneen vuoden avainta, mutta pian aika vaihtuu uuteen. Vai petämmekö itseämme tuijottamalla kahden numeron näkymätöntä väliä ja pelkäämällä että mikään ei muutu, tai että kaikki muuttuu. Tai että loppujen lopuksi tulevakaan vuosi ei kyyditä meitä mihinkään erikoiseen.

Lupaa kysymättä taivas tummuu vielä yhden sävyn verran ennen kuin se valkenee. Silloin viimeistään kannattaa yrittää uudelleen tai olla suunnittelematta yhtään mitään. Teemme miten tahansa, kyllä se tuleva vuosikin kyydittää ja kieputtaa meitä Linnunradan matkaajia. Se on muuten hyvä paikka kasvattaa planeettoja.

Rauhallista uutta vuotta!

Rauhallista joulua

 

Vanha kuusi seisoi metsäpolun päässä. Sama tumma ja tiheäoksainen havupuu, jonka hän oli nähnyt lapsena, tai ainakin hän uskoi niin. Ajan myötä hän oli alkanut epäillä muistojaan. Oliko puu todella kumartunut silloin? Oliko se todella loistanut? Vai oliko se vain hänen lapsenmielensä, jolle kuusi oli yrittänyt kertoa jotakin?

Juuri ennen kuin ensimmäinen lumihiutale kosketti maata, kuusivanhus avasi silmänsä. Se oli odottanut tätä hetkeä vuosikymmeniä. Joulun aattona sen oksalle syttyi valo, jota kukaan ei ollut ripustanut.

Mutta valo, vaikka kuinka pieni, on hyvä teko. Toisinaan se on sisäinen. Ajatus, muisto, toivo joka syttyy hiljaa ja valaisee enemmän kuin kukaan ulkopuolinen voisi arvata.

Kenen kylmä talo?

 

Lyhyt aamuyön hetki oli yllättävä, outo ja hieman pelottavakin. Seija ei muistanut kokeneensa koskaan tämän kaltaista tunnetta. Hän oli havahtunut siihen että aviomies seisoi olohuoneessa sohvan selkään nojaten ja tarkasteli olohuonetta lattiasta kattoon.

- Kummallista. Täällähän on aivan samanlaista kuin siellä missä asumme, mies lausahti ja katseli ympärilleen. Vaikka tämä talo on kylmä.

- Mitä sinä sanoit?

- Että tuntuu kummalliselta kun tämä asunto on ihan sen näköinen kuin meidän oma kotimme, mutta viileämpi.

Sitten mies meni vällyjen alle jatkamaan uniaan, mutta Seija valvoi kauan pohtien mistä oli kysymys. Pelottikin. Aamulla hän yritti kysellä mieheltä mitä tämä oli tarkoittanut, mutta sai torjuvan vastauksen. - Siitä en halua puhua mitään. Hän ei ilmeisesti muistanut. Mutta Seija tuli miettimään myöhemmin oliko pieni kohtaus ollut jotenkin enteellinen.

Viikot kuluivat, ja kumpikin unohti koko tapahtuman. Mutta sitten Seija sattui lukemaan että Outi Pakkanen oli julkaissut viimeisen teoksensa, ja sen nimi oli Kylmä talo. Kuinka surullista. Hänellä oli kirjahyllyssä kaikki Pakkasen dekkarit, ja hän rakasti kirjailijan kuvauksia Helsingistä. Teoksien hankkimisesta oli tullut Seijalle kuin riitti. Kun hän matkusti Suomeen tapaamaan vanhaa äitiään, hän kävi joka kerta Vantaalle laskeuduttuaan katsomassa oliko pokkariputiikissa tai Rautakirjassa uutta dekkaria Pakkaselta. Sellainen oli lupaus jatkosta, mahdollisuus palata tuttuihin teemoihin ja paikkoihin ihmisineen, kuin vanhojen tuttujen luo. Nyt hänen kokoelmastaan puuttui vain viimeinen. Kylmä talo.

Seija oli mietteliäs ja surullinen. Pakkasen dekkarit eivät olleet vain juonia rikoksista ja ratkaisuista, vaan ne liittyvät hetkiin, joissa Seija oli niitä lukenut. Lomamatkoilla, iltaisin, yksinäisinä hetkinä. Lopettaminen toi pintaan kaihon muistoista, sekoituksen kiitollisuutta ja menetystä. Iloa siitä, että oli saanut kulkea mukana, ja surua siitä, ettei uusia polkuja enää avautuisi.

 

 

 

Tontut

 

Olipa kerran kolme kuuluisaa tonttua, kaukana tunturiporojen ja revontulten lumisesta erämaasta.

Torvi, Nuppi ja Suuri Syli voisivat hyvinkin olla heidän nimensä, mutta eihän tontuista tietääkseni pidetä väestökirjanpitoa. Kuninkaalliset toisaalta ovat mukana sellaisessa kansanjärjestyksessä, mutta heitäkin kutsutaan vain etunimillä. No, joka tapauksessa näillä tontuillamme on julkisuudessa ainoastaan yksi nimi, ja jokainen on ylpeä omastaan.

Torvi oli uransa alussa nähnyt painajaisia päivästä jolloin yksikään lehti tai uutiskanava ei mainitsisi häntä. Tuskin sellaista enää sattuisi, olihan hän nähdäkseen rakentanut tuoksuvan rahakirstunsa ja yllättävän retoriikkansa avulla yleisön rakastaman roolin, eikä hänellä tai medioilla ollut sen jälkeen pienintäkään aikomusta vetäytyä vaikenemaan.

Nuppi oli tontuista arvoituksellisin ja kaihtoi kaikkea huomiota. Eleganssinsa ympäröimänä hän oli lausunut järkkymättä mielipiteensä yhden ainoan kerran, ja se tulisi pätemään lopullisesti. Sitä paitsi Nuppi oli aina osannut kätkeä sisimmät ajatuksensa ja nuoleskella teatraalisesti toisen saavuttamaa loistoa itseensä. Varsinkin nyt kun Torvi oli nielaissut hänen mielistelynsä, Nuppi oli saavuttanut oman kirkkautensa ja saattoi nyt pyhimyksen lailla vaieta rauhassa.

Huhuttiin että Suuri Syli oli tontuista ainoa dyslektikko ja lukenut tuskin muuta kuin hyvien tekojen aapisen. Hän ei tavoitellut täydellisyyttä eikä siksi puhunut alistajan kielellä. Hän ei kyseistänyt asioiden laitaa vaan uskoi näyttävänsä häntä ivaaville isoille tontuille esimerkkiä, avaamalla kotinsa ovet kaikille hädässä oleville kansoille. Suuri Syli vaikeni sekä odotetusti että lopullisesti kun pettyneet laumat polkivat hänet hengiltä syntyneessä tungoksessa.

Vain noin naiivi uskoo tonttuihin, totesivat Torvi ja Nuppi kylmästi yhteen ääneen, vaikka kumpikin tahollaan. 

Hm, mistä sen voisi tietää.

Punainen sohva

 

Meistä hyvänpäiväntutuista muodostui itsemme yllätykseksi sekaporukka, joka alkoi kokoontua milloin tahansa lähimarketin punaisessa sohvassa kioskin vieressä. Useimmiten vain sattumalta. Siellä istuskeltiin, tarkistettiin ostoslistat tai kuitit, ja annettiin sään ja kellonajan määrätä mihin mentäisiin  jatkoille jos edes mentäisiin. 

Nyt joulun edellä joku istui kiinnittämässä postimerkkejä kortteihin, toinen pelasi raviveikkausta ruudun äärellä tai odotti numerolapulla vuoroaan kioskiin hakeakseen verkosta tilaamansa paketin, toisten arvuutellessa mitä se sisälsi. Naureskeltiin että varmaan kiinalaiset lakanat kullatuilla manauksilla. Ne kun petaa sänkyyn niin herää vinosilmäisenä jossakin vuoristoluostarissa missä ei enää välttämättä tuoksu pelkkä vanhanajan hunaja, vaan uusi outo aromi.

Kaikilla meistä ikäihmisistä ei ollut aikaa, voimaa tai varaa lähteä porukan mukaan jatkojutuille. Silloin sanottiin että kassissa on ruokatavaraa mikä pitää viedä pakastimeen, tai että bussi menee vain kerran tunnissa ja seitsemän jälkeen ei enää ollenkaan, ja ehkä piti viimetipassa lähteä apteekin kautta. Kaikkien hyvin ymmärtämä totuus oli että joidenkin kotona istui vanhuuttaan väsynyt kärsimätön ja hieman epäluuloinen puoliso joka ihmetteli missä toinen viivytteli, muistikohan edes ajatella häntä ja että pian oli lääkitysaika ja pilleripurkit aina ties missä. Tietysti joukossa oli yksinäisiäkin, joita ei odottanut kotona kukaan. Mutta heillä oli omat hyvin tärkeät rutiininsa, aikataulunsa ja ruokareseptinsä. Heidän varpailleen ei erehdytty astumaan.

Vaihtoehtoja jatkopaikkoihin oli kaksi, mikäli jätti pois keskiviikon istumajumpan. Kesällä mentäisiin yhdistetylle sauva- ja tuupparollarikävelylle kulttuuritalon puutarhaan. Kylmempinä vuodenaikoina ja pimeällä kahvitauolle ahtaaseen jälkiuunileipomoon. Kahvila oli niin lähellä ettei edes tarvinnut avata sateenvarjoa eikä mennä kadun yli, ja lämmintäkin siellä oli. Hinnat vain huikaisivat ja wienerit olivat aivan liian suuria. Puolikas päätyi usein serviettiin kiedottuna taskun pohjalle.

Mutta elämän timantteja ei kasva niin vain kaikkialla. Luulen että jokainen arvosti ryhmämme yhteydenpitoa. Ainakin kaikki vastasivat marketin asiakaskyselyyn että parasta ja ratkaisevinta kaupan valikoimassa oli punainen sohva kioskin vieressä.

Puolukkapurkki

 

Reetta oli vakuuttunut siitä, että mikään hänen elämässään ei tapahtunut sattumalta. Kaiken takana piili tarkoitus. Tai oliko se tarve? Ehkä toive? Kunhan ei vaan ollut huoli tai jotakin vielä kielteisempää mikä oli työlästä kätkeä toiselta. Pelko. Pettymys. Epätoivo. Joku vinoon latautunut ajatusvoima mikä kyti hänen sisällään ja houkutteli paikalle enemmän pahaa kuin hyvää?

Ehkä oli paras ettei tapahtunut mitään. Ei ollut hänen vastuunsa paljastaa tähtien salaisuuksia tai löytää joku valtameren saari mitä ei vielä ollut kartalla. Oli suurenmoista olla vain olemassa ja elää. Valita muotivaatteiden sijasta sellaista mikä ei hangannut, pistellyt, kiristänyt ja kutittanut.

Mutta Reetta ei aina muistanut vain elää. Hänellä oli taipumus dramatisoida.

Hän alkoi nukkua huonosti. Oli jo aamuyö kun hän kuuli miehensä yhtäkkiä huudahtavan jotakin käsittämätöntä. Herranjestas, oliko ukko sanonut nähneensä hiiren? Täällä, heidän kodissaan?

Mies näytti olevan valveilla, sytytti lukulampun. - Reetta, kuulitko? Heräsin siihen että naaman yli meni hiiri. Se oli ensin kuin höyhenen kosketus päälaella, mutta sitten se elukka viipersi lakanan päällä. Niin mies todella sanoi ja tuntui olevan vakavissaan, koska oli kutsunut häntä oikealla nimellä. Muutoin hän oli miehelle Reppa.

Reetta ravisteli täkkiään ja nousi järkyttyneenä kävelemään sinne tänne. Lattia oli kylmä ja aivot hetkessä valmiina diagnoosin tekoon, kuin terävä laaseriveitsi. Nyt se siis oli tapahtunut. Hän oli ollut oikeassa epäillessään jo pitkään että miehestä oli tulossa dementti.

Reetta alkoi pohtia kuinka hän selviäisi yksin talon hoitamisesta, mikäli lainkaan. Miten vaihdettiin proppu? Kellarissa vesipumppuun piti säännöllisesti täyttää ilmaa. Kuinka kompressori käynnistettiin? Hänellä ei ollut edes ajokorttia. Piti päästä eroon autosta, mutta miten? Hoitovaltakirja, oliko nyt liian myöhäistä laatia sellainen?

Aamulla keittiön pöydällä seisoi lasipurkki. Punainen kansi oli raollaan ja purkin pohjalla pieni vapiseva hiiri popsi kauraryynejä. Makuuhuoneesta ilmestyi uninen mies joka kertoi etsineensä hiirtä kaikkialta sänkyvaatteista mutta saanut sen lopulta kiinni avoimesta vaatekaapista.

Tyypillistä. Minä tiskasin hillopurkin aivan turhaan, Reetta ajatteli.

Myssy

 

Tuula astui hetken mielijohteesta kivijalkakauppaan jota hän ei ollut aikaisemmin edes huomannut. Pikkuruinen näyteikkuna oli tungettu täyteen esineitä ja asusteita. Siellä roikkui sulkia, lierihatuissa kellastuneita hintalappuja joissa käsin kirjoitettu runo. Muutamassa telineessä oli harmaa peruukki. Tuula käveli hetken tunkkaisessa lokaalissa ja valitsi sitten ruskean myssyn, pehmeän kuin villaan kiedottu unohdettu muisto. Tuula poimi lompakosta yhden pankkikorteista, maksoi lähimaksulla mikä ei edellyttänyt PIN-koodia, ja pyysi kuittia. Myyjä, kalpea pitkätukkainen mies hymyili vinosti.

- Kuitti tulee teille digitaalisesti, jos annatte sähköpostiosoitteenne, hän sanoi teeskennellyn ystävällisesti. Ääni oli jotenkin naismainen, mutta siinä kaikui outo särö.

Tuula epäröi. Tämä ajatus ei sopinut hänelle useista syistä. Hänen henkilökohtainen mailiosoitteensa ei ollut mikään kaupallinen työkalu. Mutta ilman kuittia hän olisi suojaton mikäli katuisi kauppaa tai huomasi tuotteessa laatuvirheen. Oikeastaan hänen olisi pitänyt purkaa kauppa jo nyt. Lopulta hän kuitenkin kirjoitti osoitteensa paperille. Myyjä taitteli sen vähän liian huolellisesti ja katosi takahuoneeseen.

Seuraavana päivänä hattukauppa oli suljettu. Ikkunat oli peitetty mustalla kankaalla. Ohikulkeva vanha nainen katsoi Tuulaa ihmetellen ja väitti, ettei siinä ollut ollut kauppaa vuosiin. Tuula kiinnostui.

Petos? Mikä oli siinä tapauksessa sen salaisuus? Mutta Tuula oli saanut myssynsä, ja myyjä hänen digiosoitteensa. Kotona Tuula katsoi läppäriin saapunutta kuittia ja päätti tutkia sähköpostin alkuperää. Hän avasi viestin tekniset tiedot, rivit joita tavallinen asiakas kai harvoin tulee katsoneeksi. Mutta hän ei ollut mikään kuka tahansa asiakas. Lähettäjän osoite ei ollut hattukaupan, vaan kuin salattu nimi.

hopeapeili@kuvaton.domain.

Kun hän seurasi viestiketjua, hän huomasi sen kulkeneen useiden palvelimien kautta. Jokainen jätti kuin jalanjäljen hiekkaan, mutta johti aina vain syvemmälle.

Tuula löysi foorumin, johon viesti ohjasi. Se ei ollut tavallinen kauppapaikka, vaan verkosto identiteeteille. Siellä myytiin nimiä, sähköpostiosoitteita, tarinoita ja todellisia tietoja. Jokainen asiakas, jäsen, oli ostanut jotakin, mutta maksanut omalla identiteetillään.

Hän näki listan:

Rasmus - osti sateenvarjon. Syntymäpäivä.

Adela - osti kengät. Katuosoite.

Tuula - osti myssyn. Sähköposti.

Tuula tajusi, että myssy oli ollut vain lavastetta. Todellinen kauppa oli hänen nimensä ja sähköpostinsa. Mutta samalla hän huomasi jotain vielä oudompaa. Hänen nimensä oli jo käytössä verkostossa. Joku toinen "Tuula" oli kirjautunut sisään ennen häntä.

Oliko hän enää oma itsensä verkossa? Vai oliko hän nyt osa tarinaa jota joku muu kirjoitti? Pankkikortista hänen ei tarvinnut olla huolissaan. Se ei ollut hänen. Sen menettäjä ei ollut vielä huomannut tapahtunutta.

 

Joulukuun kuudes ilta

 

Muistoissa se hetki on kuin lämmin kuva joulukuun pimeydestä.

Illalla, itsenäisyyspäivän hämärässä, koulutalon ikkunat täyttyivät kynttilöiden tuikkeesta. Me lapset olimme kynttilävahteja, pieniä vartijoita, jotka seisoivat hiljaa ovien pielissä ja pitivät huolen siitä että liekit paloivat rauhallisesti. Meistä tunnelma oli juhlallinen ja vähän jännittäväkin. Ulkona pakkanen nipisteli poskia, mutta sisällä vallitsi lämmin valo ja hiljainen kunnioitus. Kotonakin oli harras tunnelma, mutta lopulta me pienemmät lapset, joita ei oltu valittu koulutalolle vartijoiksi, odotimme kellonlyömää kun lamput sai jälleen sytyttää. Sinä iltana saimme olla valveilla hieman myöhemmin.

Maalari

 

Nainen sai mindfulness-konsultiltaan tehtävän. Yhden päivän ajan hänen tuli etsiä ympäristöstään vain valkoista ja keskittää kaikki ajatuksensa siihen. Hän kulki hitaasti, pälyillen kaikkialle kuin metsästäjä, joka ei tiennyt minkälaista riistaa haki. Suurta, pientä? Hän huomasi kadulle syljetyn purukumin, lumen rippeet porttikongissa, ja vanhan miehen virttyneen kaulahuivin. Orkidean kukkakaupan ikkunassa. Valkoiseksi maalatun seinän, pilvenhattaran.

Jo seuraavana iltapäivänä valkoinen sai uuden muodon. Nainen istui leipomon kahvilassa tuttavansa kanssa, ensi kertaa. Oikeastaan hänellä ei ollut varaa. Hän oli epäröinyt kauan, mutta toinen oli  itsepäinen ja vetosi häneen niin äänekkäästi kaupan käytävällä että muut asiakkaat käänsivät uteliaina päitään. Tuttava halusi heidän tapaavan edes pienen juttutuokion verran. Tähän asti he olivat törmänneet toisiinsa vain marketissa ja paikallisbussissa. - Nyt he istuivat vastatusten ikkunapöydässä ja puhuivat tämän päivän yhteiskunnasta, politiikasta ja nettipetoksista. Tuttavan katse harhaili kunhän tuli maininneeksi ettei ollut koskaan sekaantunut rikoksiin. Miksi hän edes mainitsi asiaa? Ollakseen varma ettei heidän ystävyytensä lopahtaisi alkuunsa? Vai epäilikö hän että nainen tiesi miltä hänen todellisuutensa näytti?

Tuttavan valkoinen valhe leijui ilmassa kuin savuverho, nainen ajatteli ja tarrautui käsitteeseen. Rupesi muotoilemaan ajatuksiaan kielellisesti kuin jotakin käsikirjoitusta. Voisi ilmaista niinkin että tämän kaltainen valhe ei ollut näkyvä kuin paperin valkoinen pinta, vaan pikemminkin samea kiilto silmissä. Hieman liian sileä hymy. Mutta oli miten oli, tämä valhe oli harmaa ja tarkoituksensa menettänyt. Kuin likainen lumi keväällä.

Nainen mietti, oliko hänen tehtävänsä epäonnistunut. Mindfulness-harjoitus oli ohjannut häntä kohti mielen puhdistamista, mutta todellisuus tarjosi nyt toista kertomusta. Päivän päätteeksi hän kirjoitti mindfulness-muistikirjaansa: "Valkoinen näkyy, mutta valkoinen valhe ei. Se paljastuu vasta, kun tietää katsoa tarkemmin. Sillä on kieltämättä jotakin annettavaa. Mikäli sitä on edes olemassa”.

Tilanne muuttui yllättävällä tavalla. Nainen näki yhtäkkiä tilaisuuden. Hän alkoi seurata tuttavaa tarkemmin, ei enää mindfulness-harjoituksen vuoksi. Kun tuttava lopulta kärähti, nainen tiesi mihin  tavara oli piilotettu. Hän ehti ensimmäisenä paikalle.

Illalla hän kirjoitti jälleen. "Valkoinen valhe voi olla rikoksen peite. Mutta joskus se voi olla myös portti kuulijalle. Mutta häikäisy on vaarallisen paljastava.".

Mindfulness-konsultin harjoitus oli muuttunut synkäksi leikiksi. Nainen oli etsinyt valkoista, mutta löytänyt harmaan alueen. Sieltä hän ei palannut entiseen elämäänsä. Päivisin hän alkoi itse johtaa mindfulness-harjoituksia ja työpajaa, puhua mielen rauhallisesta läsnäolosta. Asiakkaat näkivät hänessä seesteisen oppaan, joka ohjasi heitä hengittämään syvään ja keskittymään hetkeen.

Mutta öisin nainen liikkui varjoissa. Siellä hänen oppimansa taito hengittää syvään oli kullan arvoinen. Pysy rauhallisena, älä anna hermojen pettää, kun pimeä todellisuus kutsuu.

Muistikirjaan ilmestyi uusi rivi. "Mindfulness opettaa näkemään kirkkauden. Rikollisuus opettaa näkemään varjot. Ne eivät voi elää ilman toistaan."

Ja juuri siinä tilassa nainen tunsi olevansa enemmän läsnä kuin koskaan ennen.

Hänestä oli tullut mestari valheiden värjäämisessä uusin viattomin värein.

 

Ikuistettu aamuhetki

 

On syysaamu karjalaisten isovanhempieni kotona. Kauan sitten he muuttivat Kannaksen Uudeltakirkolta tänne, Kaupunkiin. Miksi Ville on tänään pukeutunut parhaimpiinsa ja istuu ruokapöydän äärellä hattu päässä? Ainolla on päivän kunniaksi hienompi vierasleninki. Tavallisesti hän suojaa arkileninkinsä esiliinalla ja nutturakampauksensa kolmikulmaisella puuvillahuivilla, kun hän leipoo ruislimppua, kanelipullia tai karjalan piirakoita. Vieläkin hän joskus keittää mehumarjoja suuressa kattilassa.

Harvoin vanhuksilla on aikaa istua näin rauhassa. Mutta tänään isovanhempani ovat sytyttäneet öljylampun ja pari steariinikynttilää. Aino lukee kristillistä lehteään, kun taas Ville näyttää tutkivan sanomalehti-ilmoituksia. Hetken kuluttua hän lähtee junalla suureen huutokauppaan pääkaupungissa. Sieltä hän ostaa jännittävän, massiivisen kirjoituspöydän jota ihmettelin usein lapsena. Kristallinen paperipaino, sinettileimasimia, koristeltuja rasioita pikkuesineille. Ihmeellinen kirjeveitsi. Pöytä on peräisin venäläisestä huvilasta Karjalan Kannaksella, ehkä pietarilaisen aateliston rakennuttama. Isoisä on taitava ammattimies ja hänen työmatkansa ulottuvat monelle paikkakunnalle ympäri eteläistä Suomea. Matkoiltaan hän tuo kauniita esineitä jotka hän on hankkinut huutokaupoista tai saanut kiitokseksi hyvin suoritetusta työstä. Kuvastakin näkyy että Ville on ahkera keräilijä. Joskus häntä kutsutaan Miljoona-Villeksi, mutta silloin ei ole kysymys hänen omaisuudestaan vaan urakoiden määrästä taitavana muurarina.

Kuva on omituinen. Pelargoniat ovat epätavallisen reheviä. Ja muistaakseni kissa oli pikimusta eikä lainkaan näin kookas. Ja kuka on mieshahmo ikkunan ulkopuolella? Ehkä on olemassa perhesalaisuuksia joista ei puhuta meille lapsille. Voisiko hän olla Arvi jonka nimen olen nähnyt lukuisissa kirjeissä sekä almanakassa ja perukirjassa läheisen sukulaisen jälkeen? En ole onnistunut löytämään ketään Arvi-nimistä henkilöä sukututkimuksesta.

Sivupöydällä näkyy olevan ylimääräinen kuppi kahvia. Se on tietysti tarkoitettu valokuvaajalle?

Olen väärässä, valokuvaajaa ei ole edes olemassa. Kuva valehtelee.

Ville ja Aino olivat oikeita, mutta kuva on aivan tuore. Sen otti tunti sitten kekseliäs renkini AI.

Välimatka

 

Susan oli matkustanut Suomeen. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kynttilän valossa. Häntä ei oikeastaan houkuttanut mikään. Oli marraskuun loppu karussa pohjoisessa maassa jonka hän oli jättänyt vuosikymmeniä sitten. Ulkona pimeni aikaisin, ja sadetta jatkuisi koko yön. Aikaisemmin päivällä hän oli käynyt tervehtimässä iäkästä äitiään hoitokodissa, ja nyt hän istui yksin tämän entisessä kaksiossa kaupungin laidalla. Pian tulisi aika myydä asunto. Mitä tehdä huonekaluille, tauluille, ryijyille ja koriste-esineille? Keittiövarusteille? Muuttaisiko hän koskaan enää takaisin? Mitä hän halusi?

Susan sytytti kattolampun ja kirjoitti pitkän kirjeen. Hän kertoi siinä muistoja lapsuudesta, pieniä salaisuuksia ja toiveita tulevaisuudesta. Kun kirje oli valmis, hän taitteli sen huolellisesti, sulki kuoreen ja vei postilaatikkoon seuraavana päivänä.

Viikot kuluivat, mutta vastaanottaja ei koskaan saanut kirjettä. Tätä Susan ei kuitenkaan tiennyt. Postin reitti oli pitkä ja mutkikas. Juuri hänen kuorensa putosi lajittelukoneen väliin, kulkeutui väärään säkkiin ja lopulta kirje unohtui vanhan varaston hyllylle.

Susan itse joutui lopulta hoitokotiin. Eräänä keväänä varastoa siivotessaan työntekijä Suomessa löysi kellastuneen ja osittain repeytyneen kuoren. Hän avasi sen varovasti ja luki sanat, jotka olivat odottaneet vuosikymmeniä. Kirjeessä oli toivoa, rakkautta ja lupaus ystävyydestä.

Työntekijä ei tuntenut Susania, mutta hän tunsi kirjeen lämpimän voiman. Hän päätti säilyttää sen muistutuksena siitä, että jokainen sana voi kantaa sydämen ääntä - vaikka se ei koskaan saapuisi perille. Ehkä hän tekisi siitä tarinan lehteen.

 

Hiljentyneet kirjaimet

 

Saaraa ihmetytti. Lukion ainekirjoitustunnit olivat olleet hänelle täynnä tuskaa, häpeää ja luovuttamista. Ilmeisesti hän oli asettanut riman liian korkealle eikä kynästä syntynyt pienintäkään tekstiä. Useimmiten hän jätti opettajalle tyhjän paperiarkin. Paitsi pakon edessä - ylioppilaskirjoituksissa hän kirjoitti vaivatta ällän. Laudatur, 60-luvulla.

Nyt Saara oli eläkkeellä. Hän oli tottunut kirjoittamaan lyhyen tarinan joka päivä. Se oli kuin rituaali: aamukahvi, läppärin tyhjä sivu ja sanat, jotka alkoivat virrata aiheen ilmestyttyä kuin tyhjästä. Mikäli mitään aihetta ei tullut mieleen, hän muovaili tarinan siitä. Mutta eräänä päivänä Saara huomasi, ettei häntä huvittanut enää. Hän sulki lehtiönsä ja antoi kynän jäädä pöydälle.

Aluksi hän tunsi outoa tyhjyyttä. Vai oliko se sittenkin keveyttä, kuin olisi pudottanut raskaan repun selästään? Päivä ilman kirjoittamista oli hiljainen, mutta myös vapauttava. Hän huomasi kuuntelevansa luonnon ääniä tarkemmin, katsovansa ostosmatkalla ihmisiä pidempään. Kaupassa, vihannestorilla, bussiaseman odotushuoneessa. Mutta huomaamattaan hän keräsi samalla vaikutteita.

Sattui myös että mieleen hiipi tyytymättömyys. Saara mietti, oliko hän enää kirjoittaja, jos ei tuottanut tekstiä. Oliko hän kadottanut aiheet ja juonet? Tuntui kuin hän olisi jättänyt osan itsestään varjoon. Mutta muutaman viikon kuluttua hän löysi uudenlaisen rauhan. Sanat eivät olleet poissa, ne vain odottivat oikeaa hetkeä.

Saara ymmärsi. Joskus tarina voi kirjoittaa itseään hiljaisuudessa.

Hänen aistinsa olivat täynnä uusia, pieniä havaintoja. Vanhan rouvan punainen sateenvarjo. Tapa, jolla aurinko heijastui ikkunalasiin kuin kultainen viiva. Tuijan oksat jotka viuhahtelivat sinne tänne vaikka oli täysin tyyntä. Silloin siellä oli harakka puuhaamassa. Hän ei ollut kirjoittanut mitään, mutta tuntui kuin tarinat olisivat silti kerääntyneet hänen ympärilleen. Irtonaisia sitaatteja tuokioista kauan sitten. Nuoren tytön mustasukkainen kysymys raitiovaunussa poikaystävälle: - Miksi sinä muistat juuri hänet niin hyvin? Äidin ensimmäinen ja viimeinen paljastus teinityttären oikeasta isästä: - Hän meni hukuttautumaan kun olit puoli vuotta. Eläkeikäisen ystävättären kateellisuus kun Saaran ensimmäinen kirja oli tullut kustantamosta: - Nyt kyllä ei ole aikaa lukea sitä, älä turhaan lähetä.

Kun Saara lopulta tarttui kynään, sanat tulivat eri tavalla kuin ennen. Jokainen niistä oli kuin ystävä, joka palaa pitkän matkan jälkeen. Hän ymmärsi, että tauko ei ollut merkki luopumisesta, vaan hengähdys, joka antoi tarinoille tilaa kasvaa.

Joskus hiljaisuus on paras alku.

 

Kirjoittajan painajainen

 

Lukija oli tottunut siihen, että joka päivä blogisivulle ilmestyi uusi tarina. Ikkunaruutu toisensa jälkeen avautui toisiin, loputtomiin maailmoihin: mystisiä hahmoja, odottamattomia kohtaloita, suruja ja iloja. Aluksi Lukija ahmi ne innolla, kuin nälkäinen matkailija, joka ei halua pysähtyä.

Mutta päivä päivältä tarinoita tuli lisää. Sivut kasaantuivat, ja sanat alkoivat tuntua raskailta. Lukija huomasi, ettei enää jaksanut seurata hahmojen kohtaloita. Jokainen uusi kertomus oli kuin vieras, joka koputti oveen liian usein.

Eräänä iltana Lukija päätti olla -  lukematta. Hän katsoi ikkunasta ulos ja huomasi, että maailma itsessään oli tarina: tuuli, joka heilutti puita, taivaan värit horisontissa ennen auringonlaskua, oma hengitys. Hän hymyili ja ajatteli, että ehkä kaikkia tarinoita ei tarvitse lukea. Ehkä joskus riittää, että elää yhden päivän ilman sanoja.

Harmaat kipinät

 

Tiistai-aamu. Se hiipii sisään jo nyt, eikä se tervehdi hymyllä. Marraskuisen arjen tylsyys. Kello soi, mutta se ei tunnu herättävän mitään muuta kuin ärtymyksen. Sama kahvimuki, sama hapantaikinaleipä, sama uutisotsikko, joka tuntuu toistavan itseään päivästä toiseen. Työpäivä alkaa, ja tietokone päättää päivittää itsensä juuri silloin, kun mitään ei ole muutenkaan tekeillä. Päivitys kestää ikuisuuden. Sähköpostit kasaantuvat, mutta yksikään niistä ei tunnu tärkeältä. Ikkunan takana marraskuun harmaa valo tekee maisemasta tasaisen, kuin joku olisi unohtanut säätää kontrastia.

Kävely lounaalle tuntuu vain pakolliselta siirtymältä paikasta toiseen. Kadulla ei näy ketään. Tai ehkä näkyy, mutta kaikki näyttävät kuin kopioilta toisistaan. Joku avaa sateenvarjon vaikka ei sada. Toinen puhuu puhelimeen vaikka se on selvästi sammutettu. Päivä lipuu eteenpäin. Kadulla kulkijat jatkavat matkaansa, katseet alaspäin suunnattuina kuin vuorosanansa pudottaneet.

Yhtäkkiä harmaa verho repeää. Vanha nainen pudottaa kauppakassin, ja kadulle kolahtaa kellanvihreä lanttu. Nuori mies pysähtyy, poimii sen ja hymyilee tunnustaessaan ettei edes tiedä juureksen nimeä. Hetken ajan he juttelevat. Ehkä tässä päivässä on sittenkin jotain.

Illalla hetki palaa mieleen. Merkityksellisyys ei ole suurissa asioissa, vaan välähdyksissä, jotka muuten hukkuisivat arjen harmauteen ja tunteeseen että tiistai on vain yksi välipäivistä muiden joukossa.

Viime hetkessä

 

Aarne ja Helmi olivat myyneet vanhan, liian suuren asuntonsa puutarhoineen ja muuttaneet moderniin senioritaloon. Nyt he istuivat aamukahvilla keittiön ikkunan ääressä. Näköala ei ollut suurenmoinen, vain vastapäisen kahdeksankerroksisen tiilitalon parvekkeeton seinä. Sanomalehti oli luettu, mitä muuta tänään tehtäisiin?

- Tämä ei toimi, meidän pitää edes mennä ulos lenkille! Keksitään ihmeessä jotakin.

- Entä jos lähtisimme autolla, vaikka katsomaan sitä vanhaa autiotorppaa Mustametsän takana? Onhan siellä ehkä muistoja jäljellä, mikäli koko hökkeliä ei ole purettu kerrostalojen tieltä.

Ihme kyllä hidasta kuolemaa käyvä rakennus seisoi vielä jotenkin paikallaan. Aarne ja Helmi parkkeerasivat autonsa hieman kauemmas omakotialueelle. Kun he viimein saapuivat ojan reunaa kulkien tontille, kaikkialla oli hiljaista ja rakennus näytti täysin laiminlyödyltä. Ruohikko oli niin pitkää että oli vaikea kulkea, kompastelematta pieniin kiviröykkiöihin ja maatuneiden lehtien peittämiin oksantynkiin. Kaivon kansi oli lahonnut. Vesi oli mustaa ja roskaista.

Ensin he vain katselivat: sammaloitunut katto, ikkunaruudut rikki. Ove oli yritetty suojata laudoilla kauan sitten, mutta nyt se ammotti auki. Varmaankaan he eivät olleet ensimmäisiä utelijoita.

Mutta kun vanhan naapuritilan hevosia lukuunottamatta ketään ei näkynyt, uteliaisuus voitti. He astuivat sisään matalasta oviaukosta. Täytetty, koinsyömä kettu vahti eteisessä.

Mitä he löytäisivät talon sisältä?

Vanhan kynttilänjalan, tummentuneen ja homeen peittämän, mutta yhä kauniin. Raamatun, jonka kosteuden läikittämille sivuille oli kauan sitten kirjoitettu perheen merkintöjä ja päivämääriä. Naisen ruskean hatun, Se oli pölyinen mutta yllättävän ehjä. Kellastuneita kirjeitä, joista osa oli avaamattomia.

Ensin omatunto kolkutti. Mutta kun he ajattelivat ympärillä nopeasti laajenevaa kerrostaloaluetta, heitä säälitti torpan kohtalo. Se oli luultavasti jo saanut purkutuomion, eikä ilmeisesti ollut ketään joka välittäisi pelastaa irtaimistoa.

He alkoivat kerätä esineitä mukaansa, ensin varovasti, sitten rohkeammin. Jokainen löytö herätti ajatuksia. Helmi muisti tanssit, Aarne sodan jälkeiset kesät heinätöissä ja joen rannalla. Esineet eivät olleet vain tavaroita, vaan siltoja menneeseen.

Kun he palasivat kylään, torpan aarteet muuttuivat yhteisissä illanvietoissa tarinoiksi. He alkoivat kertoa nuoremmille, mitä olivat nähneet ja löytäneet.

Pian kyläläiset innostuivat. Torppa ei ollut enää ainoastaan jossakin toisaalla könöttävä kylmä ja autio, lahoava mökkirähjä vaan osa yhteistä historiaa. Entä jos pystytettäisiin talkoovoimin pieni viihtyisä museo, jonka nimeksi tulisi Kylätorpan tarinat? Menneisyys ei katoaisi kun siitä kerrottaisiin eteenpäin.

Unelma toteutui. Museo avattiin vappuaattona kyläläisille ja vierailijoille. Esineitä oli kertynyt lisää, ja jokainen niistä sai oman tarinansa: kynttilänjalka kertoi pimeistä talvi-illoista, viulu muistutti tansseista, kirjeet avasivat ikkunan menneisiin tunteisiin.

Aarne ja Helmi istuivat usein kesällä museotuvan seinustan penkillä. Heidän vaatimaton retkensä oli saanut merkityksen. Se ei ollut vain paljastanut muistoja menneestä - se oli lahja tulevaisuudelle.

Helmille retki merkitsi uutta mieluista harrastusta, kun hän alkoi kirjoittaa Torpan tarinaa maalaamiensa kuvien ympärille. Hän oli niin innostunut että jaksoi tuskin odottaa aamun valkenemista.

Aarnekin löysi uuden harrastuksen.  Hänestä kehittyi etevä sukututkija, mutta se on sitten aivan toinen tarina kuin Torpan.

 

 

Sielun ravintoa

 

Kaukana syrjäseudulla eli Antti, 60-vuotias maanviljelijä. Hän oli tunnettu koko kylällä ahkeruudestaan ja siitä, että hänen tilansa kukoisti, vaikka hän itse oli jo harmaantunut ja kädet kuluneet vuosikymmenten työstä.

Antti oli naimisissa, mutta hänen sisällään oli tyhjä paikka joka kaipasi toisenlaista elämää. Hän tunsi itsensä vajaaksi, mutta ei osannut sanoa mitä puuttui. Yksinäiset päivät traktorin hytissä tai navettatöiden jälkeen saivat hänet joskus väsyneenä selaamaan puhelintaan.

Eräänä iltana Antti löysi keskustelupalstan, jossa nimimerkit vaihtoivat avoimesti mielipiteitä, toiveita ja sisäisiä salaisuuksiaan. Eräs kirjoittajista, Katariina, alkoi jutella hänelle. Naisen sanat olivat lempeitä, ymmärtäviä, ja täynnä mystistä vetovoimaa. Antti tunsi itsensä ihmiseksi, joka oli löytänyt kuuntelijan.

Keskustelut syvenivät. Katariina kertoi olevansa yksinäinen alipalkattu hoitoapulainen, kaipaavansa turvaa ja pitkäaikaista keskustelutoveria. Hän pyysi Anttia pitämään heidän yhteytensä salassa. ”Annetaan tämän olla vain meidän kahden maailma.”

Antti ei voinut vastustaa naisen viehätysvoimaa. Katariina ei koskaan pyytänyt rahaa, mutta kertoi joskus arkisista asioista joihin hänellä ei ollut varaa. Antti alkoi lähettää naiselle pieniä rahasummia, vakuuttuneena siitä, että Katariina ja hänen kertomuksensa olivat todellisia.

Eräänä yönä, kun myrsky repi puita maatilan ympärillä, Antti sai viestin:
"Tiedän että välität minusta todella. Jos lähetät vielä yhden hieman suuremman summan, se riittää matkalippuun ja majoitukseen. Voimme tavata pian."

Antti ei ollut aivan tyytyväinen käänteeseen. Jokaisella iällä oli leikkikalunsa, mutta tätäkö hän tosiaan oli halunnut? Hän kirjoitti kuitenkin uuden tilisiirron valmiiksi. Mutta kun hän painoi ”lähetä”, puhelin pimeni. Seuraavana aamuna hän huomasi, että Katariina oli kadonnut. Profiili poistettu.

Antti jäi yksin, mutta epävarmuuden tunne leijui jatkuvasti hänen ympärillään.

Pitkien työpäivien myötä Antin vaimo Riina oli nähnyt miehensä muuttuvan vuosien varrella - joskus hitaasti, joskus äkisti. Mutta viime kuukausina Riina oli huomannut jotakin outoa. Antti palasi navetasta yhä myöhemmin, ja hänen katseensa harhaili, kun Riina kysyi päivän kuulumisia. Hän ei enää nauranut samoille vitseille, ja joskus hän jäi tuijottamaan puhelintaan, vaikka ennen hän oli tuskin jaksanut välittää koko vempeleestä.

- Antti, kuka hän on? Riina kysyi ääni väristen.

Antti nosti katseensa, ja Riina näki miehensä silmissä sekä syyllisyyden että surun. Ei raivoa, ei puolustelua. Vain hiljaisuutta.

Totuus paljastui. Antti ei ollut koskaan lähtenyt kauas heidän tilaltaan, mutta nyt hän oli antanut sydämensä hetkeksi tuntemattomalle. Hän kertoi, ettei ollut etsinyt rakkautta, vaan pakopaikkaa yksinäisyydestä, joka oli hiipinyt heidän välilleen vuosien arjen ja työn keskellä.

Kumpikin tunsi itsensä pettyneeksi. He istuivat pitkään yhdessä. Sanat loppuivat, mutta tunteet täyttivät huoneen. He aavistivat, että elämä ei enää palaisi entiselleen.

Eräänä iltana, kun syksyn tuuli riepotteli pihakoivua, Riina sanoi sen ääneen.
- Antti. Minä en enää jaksa tätä.

Mies katsoi häntä pitkään, ja nyökkäsi. Hän tiesi, ettei mikään selitys enää riittäisi.

Seuraavina viikkoina he alkoivat elää rinnakkain, mutta erillään. Riina muutti makuuhuoneesta vierashuoneeseen, ja Antti vietti monet yöt navetassa, joskus jopa traktorin hytissä. Lopulta he päättivät, että yhteinen polku oli kuljettu loppuun.

Antti jäi tilalleen. Aamuisin hän nousi ennen auringonnousua, aivan kuten aina ennenkin, mutta nyt hiljaisuus oli syvempi. Ei ollut enää Riinaa kahvinkeitossa, ja keittiön pöydän äärellä oli nyt vai yksi tuoli. Antti teki työtään mekaanisesti. Ruokki eläimet, korjasi koneet ja sadon. Hakkasi takkapuita. Mutta usein hän pysähtyi katsomaan pihaa, jossa Riinan askeleet eivät enää kuuluneet.

Riina puolestaan muutti kaupunkiin, pieneen rivitaloasuntoon. Hän opetteli uudenlaista arkea: kävi ostamassa vihannekset torilta, liittyi kirjakerhoon ja löysi ystävättäriä, joita ei ollut vuosien kiireessä ehtinyt pitää. Aluksi kaipuu ja yksinäisyys painoi, mutta vähitellen hän huomasi hengittävänsä vapaammin.

Antin ja Riinan tarina oli päättynyt eroon. Se oli rehellinen loppu, joka olisi voinut antaa tilaa uusille paremmille aluille.  Mutta aivan niin se ei mennyt.

Riina mietti kuumeisesti. Hän oli rakastunut korviaan myöten, mutta oliko hän valmis solmimaan uuden avioliiton miehen kanssa jota hän ei ollut koskaan tavannut? Toisaalta, miksi hän olisi antanut tilaisuuden juosta ohi? Richie oli tulossa Suomeen, ja hän halusi kiihkeästi Riinan omakseen.

Riina oli myynyt rivitaloasuntonsa ja hankkinut pankkilainan, lähettääkseen Richielle tänä iltana viimeisen maksun. Hän painoi nappia. Sekä rahat että amerikkalainen hävityslentäjä Richie katosivat taivaan tuuliin. Riinan universumi kääntyi akselinsa ympäri kivusta huutaen, ja vasta silloin hän ymmärsi.

Katumus

 

 Adventti lähestyi, ja koti täyttyi kynttilöistä. Anna ja Tommi olivat eläneet avioliitossaan jo yli kymmenen vuotta. Aluksi kaikki oli ollut hyvää ja turvallista, mutta ajan myötä Anna alkoi tuntea, että elämä oli muuttunut rutiiniksi. Lapsettomuus oli kuin ylimääräinen huone talossa, tyhjä mutta aina läsnä. Marraskuun hiljaisuus tuntui paksummalta kuin lumikinokset ikkunan ulkopuolella. Päivät seurasivat toisiaan samanlaisina, ja hän kaipasi jotakin uutta, jotakin joka saisi hänen sydämensä sykkimään. Lopulta hän teki rohkean päätöksen. Hän jätti miehensä ja muutti pois.

Uusi elämä tuntui aluksi vapauttavalta. Pian Anna tapasi miehen, joka vaikutti täydelliseltä. Charmikas, huomaavainen ja valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Hän tunsi olevansa kuin prinsessa, jota palvottiin. He muuttivat yhteen, ja Anna uskoi löytäneensä sen, mitä oli kaivannut.

Mutta vähitellen miehen käytös alkoi muuttua. Anna oli pitkään ajatellut, että uuden rakkauden alku oli ollut kuin kevään ensimmäinen auringonsäde. Lämmin, kirkas ja täynnä lupauksia. Nyt hän alkoi huomata pieniä säröjä: viestejä, joihin ei vastattu, iltoja, joille löytyi yllättäen "muita menoja", ja katseita, jotka harhailivat liian pitkään toisten ihmisten suuntaan.

Miehen huomaavaisuus vaihtui vaatimuksiin, palvonta kontrolliin. Hän halusi tietää, missä Anna oli jokaisena hetkenä, ja mustasukkaisuus leimahti pienimmästäkin asiasta.

Iltaisin kun Anna istui yksin ja mietti elämäänsä, hän alkoi kaivata entistä miestään. Hän muisti ne rauhalliset hetket, sen turvallisuuden ja luottamuksen, joka oli ollut heidän välillään. Vaikka avioliitto oli tuntunut tylsältä, se oli ollut täynnä vakautta ja rakkautta, jota hän ei ollut osannut arvostaa ennen kuin menetti sen.

Anna ei enää tunnistanut itseään. Hän oli lähtenyt etsimään vapautta ja intohimoa, mutta löysi tilalle pelon ja rajoitukset. Jokainen päivä uuden miehen rinnalla tuntui taistelulta. Eräänä iltana, kun riita oli jälleen repinyt heidät erilleen, Anna istui yksin ja kirjoitti viestin entiselle miehelleen. Hän ei tiennyt, saisiko vastauksen, mutta halusi kertoa, että kaipasi häntä ja heidän yhteistä elämäänsä.

Yllättäen vastaus tuli nopeasti. Tommi ei ollut vihainen, vaan pikemminkin surullinen. Hän kertoi, että oli itsekin miettinyt Annan lähtöä ja toivonut, että tämä löytäisi kaipaamansa elämän. Kun he muutaman päivän kuluttua tapasivat kahvilassa, Anna näki miehen silmissä sen rauhan ja läheisyyden, mitä hän oli kaivannut.

Vaikka haavat olivat syviä, Anna tunsi että hän oli löytänyt takaisin juurilleen.

Mutta menneisyys painoi liian raskaana. Luottamus, joka kerran oli ollut heidän suhteensa perusta, ei enää palautunut. He tapasivat vielä muutaman kerran, mutta keskustelut päättyivät hiljaisuuteen ja katseisiin, joissa oli enemmän muistoja kuin toivoa.

Oli kuin kylmä tuuli olisi sammuttanut kynttilän.

Anna jäi yksin. Kun hän palasi iltaisin kotiinsa ja katseli ikkunasta, hän mietti millaista elämä olisi ollut, jos hän olisi osannut arvostaa sitä, mitä hänellä oli. Hän ymmärsi, että jotkut virheet eivät koskaan korjaannu, ja että joskus suurin rangaistus on elää niiden kanssa loppuelämä.

 

Totuus kuin raskas varjo taskussa

 

Marja huomasi kuinka Mikasta oli viime aikoina tullut jotenkin syrjään vetäytyvä. Ehkä se johtui rasituksesta, muutenhan heillä meni ihan hyvin. Hän tiesi että henkilökuntaa oli vähennetty ja Mikan työtaakka kasvanut.

Sitten Mika menetti työpaikkansa tehtaalla. Hän ei uskaltanut kertoa tapahtuneesta vaimolleen koska pelkäsi tämän pettyvän ja huolestuvan perheen taloudesta. Hän sanoi Marjalle saaneensa yövuoron varastolla ja lähti joka ilta "töihin". Todellisuudessa hän käveli kaupungin laidalle, missä heidän asuntovaununsa seisoi, ja nukkui siellä yön yli.

Marja alkoi ihmetellä, miksi Mika oli aamuisin väsynyt. Hänen vaatteensa eivät koskaan haisseet öljyltä tai pölyltä, kuten ennen.

Marja alkoi kärsiä unettomuudesta. Eräänä iltana myöhäisuutisten jälkeen hän päätti viedä Mikalle ja tämän uusille työtovereille leipomiaan kanelipullia. Hän ajoi varastolle, mutta siellä kukaan ei tuntenut miestä.

Hämmentyneenä Marja ei tiennyt mistä etsiä. Hän päätti lopulta käydä tarkistamassa asuntovaunun. Sen ovi oli raollaan. Sisällä nukkui Mika, työhaalari viereisellä penkillä. Marja tunsi pettymystä ja loukkaantumista siitä, että mies oli valehdellut. Hän oli valinnut mieluummin yksinäisen yön, jossa vain tuuli ja hiljaisuus kuuntelivat, kuin kohdannut ihmisen, joka tunsi hänet läpikotaisin. Vai oliko miehellä joku toinen?

Mutta kun Mika selitti, että hän halusi suojella Marjaa huolelta ja häpeältä, Marja ymmärsi hänen pelkonsa ja kuinka hän oli ajatellut. Yövuoro oli valhe, mutta se oli myös suoja. Niin kauan kuin Mika pysyi poissa, heidän yhteinen tarinansa pysyi hengissä.

Kun asiat sanotaan ääneen, niihin voidaan etsiä ratkaisuja yhdessä. Marja olisi mieluummin tiennyt heti, jotta he olisivat voineet jakaa taakan toisiaan tukien.

Lopulta he päättivät kohdata tilanteen avoimesti. Marja auttoi Mikaa hakemaan uusia töitä. Yhdessä he keksivät keinoja säästää ja selvitä.

Vaikka salaisuus satutti, se myös avasi puolisoiden välille uudenlaisen rehellisyyden. Mika oppi, että vaikeudet eivät olleet vain hänen taakkansa. Marja puolestaan huomasi, että rakkaus ei ole kiinni työpaikasta, vaan luottamuksesta ja yhdessä selviämisestä.

Portilla pyhäinmiesten iltana

 

Näe maa, näe vesi,
näe tuli, näe tuuli.
Silmä silmältä avautuu tie,
katse joka ei koskaan sulkeudu.

Minä olen nähty, minä olen näkevä,
minussa on portti, minussa on valo.

Mitä karkkipussi kertoi Jussille

 

Olipa kerran ryppyinen karkkipussi, joka lojui kaupan hyllyllä. Se oli täynnä värikkäitä karamelleja, mutta tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Päivästä päivään se näki, kuinka ylähyllyn kauniit pussit saivat seurata iloisten lasten mukana suureen maailmaan.

Eräänä päivänä, juuri ennen sulkemisaikaa, pieni poika tuli äitinsä kanssa kauppaan. Hänellä ei ollut paljon viikkorahaa. Poika huomasi karkkipussin, joka oli jäänyt loukkuun muiden taakse. Hän nappasi sen käteensä ja sanoi: “Äiti, minä tiedän että tämä odotti meitä piilossa.” Kaupanmyyjä myhäili lapselle ja myi pussin puoleen hintaan.

Lauantai-iltana poika sai avata kolhiutuneen karkkipussin, mutta sen sisältä kuului heti pelokas ääni. "Älä syö meitä!"

Poika säikähti ja pudotti pussin pöydälle. Rohkeimmat karkit kierivät heti ulos ja nousivat pienille sokerijaloilleen. Ainoastaan pussiin eksynyt lakritsipiippu suhtautui kohtaloonsa huumorilla, kun taas sen kömpelön kulmikas serkku, salmiakkiritari, astui eturiviin ja alkoi kertoa. "Meidän salaperäinen uhattu maailmamme on piilossa jokaisessa karkkipussissa. Mutta vain harvat kuulevat avunhuutomme. Sinä kuulit, ja siksi sinusta voi tulla meidän suojelijamme."

Punainen marmeladi kumarsi pojalle. "Me olemme Karkkikuningaskunnan viimeiset asukkaat. Jos syöt meidät, valtakuntamme katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sen jälkeen makeat ja happamat eivät enää koskaan voi elää sovussa. Mutta jos jätät meidät rauhaan, olet tervetullut linnan juhlaan missä suklaarusinat tekevät taikatemppuja kutsuvieraille."

Pienimmät vaahtokarkit vaikenivat, pitelivät toisiaan kädestä ja katsoivat poikaa peloissaan.

Sen sijaan että olisi syönyt karkit, poika piilotti pussin keittiön kaapin uumeniin. Joka kerta kun hänen teki mieli ottaa se esille, jääkaappi lakkasi hyrisemästä niin että hän pystyi kuulemaan pussista hiljaisen kuiskauksen. 

"Kiitos ettet syönyt meitä." 

Tänään poika on tunnettu filosofian professori joka tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmisen kokemusmaailmassa. Kaukana suklaarusinoiden valtakunnasta? No, ehkä ei. Kutsu linnan juhlaan lienee vieläkin voimassa.

 

Valheessa totuus

 

Vanhan puukirkon tapulissa kellot olivat kumahdelleet harmaata taivasta vasten. Hautajaisväki tummissa takeissaan kerääntyi yhteen mutta kuitenkin etäälle toisistaan. Hengitys huurusi ilmassa. Arkun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain satunnainen yskähdys tai kenkien narskahdus soralla.

Vanha mies nojasi keppiinsä ja kumartui sanomaan jotakin naiselle jolla oli suruharso mutta sopimattoman punainen takki tällaisena päivänä. Vaikka miehen ääni oli heikko, sanat leikkasivat kuin veitsi. - Tiedättekö, että tuo tuolla on sisarenne?

Nainen käänsi katseensa. Muutaman metrin päässä seisoi vieras nainen.
- Tiedän, hän vastasi rauhallisesti ja käveli pois.

Se oli valhe. 

Nainen pysähtyi sypressin taakse, näkymättömiin hautajaisseurueelta. Sisällä kuohui. Hän oli jättänyt perheensä kaksikymmentä vuotta sitten. Ei riitojen vuoksi, vaan oman kunnianhimonsa takia. Kun äiti sairastui, hän ei palannut kotiin auttamaan. Kun isä kuoli, hän ei tullut hautajaisiin. Hän oli valinnut työnsä, uuden elämänsä, ja jättänyt sisarensa yksin kantamaan kaiken.

Nyt tuo sisar seisoi muutaman metrin päässä, vieras mutta silti samaa verta. Nainen ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi. Hän ei ollut koskaan edes yrittänyt ottaa yhteyttä. Hänestä oli tullut petturi myös itselleen.

Kun vanha mies oli kysynyt, tiesikö hän kuka tuo nainen oli, hän valehteli. Hän ei enää tunnistanut miehen osoittamaa hautajaisvierasta sisarekseen. 

Papin ääni kaikui kylmässä ilmassa. Nainen puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kuinka kyyneleet polttivat. Hän tiesi, että tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Hän voisi astua toisen luo, sanoa edes yhden sanan ja murtaa vuosien hiljaisuuden.

Mutta hän jäi paikoilleen ja hautajaiset kulkivat ohitse kuin juna, joka ei pysähdy.