Välimatka

 

Susan oli matkustanut Suomeen. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kynttilän valossa. Häntä ei oikeastaan houkuttanut mikään. Oli marraskuun loppu karussa pohjoisessa maassa jonka hän oli jättänyt vuosikymmeniä sitten. Ulkona pimeni aikaisin, ja sadetta jatkuisi koko yön. Aikaisemmin päivällä hän oli käynyt tervehtimässä iäkästä äitiään hoitokodissa, ja nyt hän istui yksin tämän entisessä kaksiossa kaupungin laidalla. Pian tulisi aika myydä asunto. Mitä tehdä huonekaluille, tauluille, ryijyille ja koriste-esineille? Keittiövarusteille? Muuttaisiko hän koskaan enää takaisin? Mitä hän halusi?

Susan sytytti kattolampun ja kirjoitti pitkän kirjeen. Hän kertoi siinä muistoja lapsuudesta, pieniä salaisuuksia ja toiveita tulevaisuudesta. Kun kirje oli valmis, hän taitteli sen huolellisesti, sulki kuoreen ja vei postilaatikkoon seuraavana päivänä.

Viikot kuluivat, mutta vastaanottaja ei koskaan saanut kirjettä. Tätä Susan ei kuitenkaan tiennyt. Postin reitti oli pitkä ja mutkikas. Juuri hänen kuorensa putosi lajittelukoneen väliin, kulkeutui väärään säkkiin ja lopulta kirje unohtui vanhan varaston hyllylle.

Susan itse joutui lopulta hoitokotiin. Eräänä keväänä varastoa siivotessaan työntekijä Suomessa löysi kellastuneen ja osittain repeytyneen kuoren. Hän avasi sen varovasti ja luki sanat, jotka olivat odottaneet vuosikymmeniä. Kirjeessä oli toivoa, rakkautta ja lupaus ystävyydestä.

Työntekijä ei tuntenut Susania, mutta hän tunsi kirjeen lämpimän voiman. Hän päätti säilyttää sen muistutuksena siitä, että jokainen sana voi kantaa sydämen ääntä - vaikka se ei koskaan saapuisi perille. Ehkä hän tekisi siitä tarinan lehteen.

 

Hiljentyneet kirjaimet

 

Saaraa ihmetytti. Lukion ainekirjoitustunnit olivat olleet hänelle täynnä tuskaa, häpeää ja luovuttamista. Ilmeisesti hän oli asettanut riman liian korkealle eikä kynästä syntynyt pienintäkään tekstiä. Useimmiten hän jätti opettajalle tyhjän paperiarkin. Paitsi pakon edessä - ylioppilaskirjoituksissa hän kirjoitti vaivatta ällän. Laudatur, 60-luvulla.

Nyt Saara oli eläkkeellä. Hän oli tottunut kirjoittamaan lyhyen tarinan joka päivä. Se oli kuin rituaali: aamukahvi, läppärin tyhjä sivu ja sanat, jotka alkoivat virrata aiheen ilmestyttyä kuin tyhjästä. Mikäli mitään aihetta ei tullut mieleen, hän muovaili tarinan siitä. Mutta eräänä päivänä Saara huomasi, ettei häntä huvittanut enää. Hän sulki lehtiönsä ja antoi kynän jäädä pöydälle.

Aluksi hän tunsi outoa tyhjyyttä. Vai oliko se sittenkin keveyttä, kuin olisi pudottanut raskaan repun selästään? Päivä ilman kirjoittamista oli hiljainen, mutta myös vapauttava. Hän huomasi kuuntelevansa luonnon ääniä tarkemmin, katsovansa ostosmatkalla ihmisiä pidempään. Kaupassa, vihannestorilla, bussiaseman odotushuoneessa. Mutta huomaamattaan hän keräsi samalla vaikutteita.

Sattui myös että mieleen hiipi tyytymättömyys. Saara mietti, oliko hän enää kirjoittaja, jos ei tuottanut tekstiä. Oliko hän kadottanut aiheet ja juonet? Tuntui kuin hän olisi jättänyt osan itsestään varjoon. Mutta muutaman viikon kuluttua hän löysi uudenlaisen rauhan. Sanat eivät olleet poissa, ne vain odottivat oikeaa hetkeä.

Saara ymmärsi. Joskus tarina voi kirjoittaa itseään hiljaisuudessa.

Hänen aistinsa olivat täynnä uusia, pieniä havaintoja. Vanhan rouvan punainen sateenvarjo. Tapa, jolla aurinko heijastui ikkunalasiin kuin kultainen viiva. Tuijan oksat jotka viuhahtelivat sinne tänne vaikka oli täysin tyyntä. Silloin siellä oli harakka puuhaamassa. Hän ei ollut kirjoittanut mitään, mutta tuntui kuin tarinat olisivat silti kerääntyneet hänen ympärilleen. Irtonaisia sitaatteja tuokioista kauan sitten. Nuoren tytön mustasukkainen kysymys raitiovaunussa poikaystävälle: - Miksi sinä muistat juuri hänet niin hyvin? Äidin ensimmäinen ja viimeinen paljastus teinityttären oikeasta isästä: - Hän meni hukuttautumaan kun olit puoli vuotta. Eläkeikäisen ystävättären kateellisuus kun Saaran ensimmäinen kirja oli tullut kustantamosta: - Nyt kyllä ei ole aikaa lukea sitä, älä turhaan lähetä.

Kun Saara lopulta tarttui kynään, sanat tulivat eri tavalla kuin ennen. Jokainen niistä oli kuin ystävä, joka palaa pitkän matkan jälkeen. Hän ymmärsi, että tauko ei ollut merkki luopumisesta, vaan hengähdys, joka antoi tarinoille tilaa kasvaa.

Joskus hiljaisuus on paras alku.

 

Kirjoittajan painajainen

 

Lukija oli tottunut siihen, että joka päivä blogisivulle ilmestyi uusi tarina. Ikkunaruutu toisensa jälkeen avautui toisiin, loputtomiin maailmoihin: mystisiä hahmoja, odottamattomia kohtaloita, suruja ja iloja. Aluksi Lukija ahmi ne innolla, kuin nälkäinen matkailija, joka ei halua pysähtyä.

Mutta päivä päivältä tarinoita tuli lisää. Sivut kasaantuivat, ja sanat alkoivat tuntua raskailta. Lukija huomasi, ettei enää jaksanut seurata hahmojen kohtaloita. Jokainen uusi kertomus oli kuin vieras, joka koputti oveen liian usein.

Eräänä iltana Lukija päätti olla -  lukematta. Hän katsoi ikkunasta ulos ja huomasi, että maailma itsessään oli tarina: tuuli, joka heilutti puita, taivaan värit horisontissa ennen auringonlaskua, oma hengitys. Hän hymyili ja ajatteli, että ehkä kaikkia tarinoita ei tarvitse lukea. Ehkä joskus riittää, että elää yhden päivän ilman sanoja.

Harmaat kipinät

 

Tiistai-aamu. Se hiipii sisään jo nyt, eikä se tervehdi hymyllä. Marraskuisen arjen tylsyys. Kello soi, mutta se ei tunnu herättävän mitään muuta kuin ärtymyksen. Sama kahvimuki, sama hapantaikinaleipä, sama uutisotsikko, joka tuntuu toistavan itseään päivästä toiseen. Työpäivä alkaa, ja tietokone päättää päivittää itsensä juuri silloin, kun mitään ei ole muutenkaan tekeillä. Päivitys kestää ikuisuuden. Sähköpostit kasaantuvat, mutta yksikään niistä ei tunnu tärkeältä. Ikkunan takana marraskuun harmaa valo tekee maisemasta tasaisen, kuin joku olisi unohtanut säätää kontrastia.

Kävely lounaalle tuntuu vain pakolliselta siirtymältä paikasta toiseen. Kadulla ei näy ketään. Tai ehkä näkyy, mutta kaikki näyttävät kuin kopioilta toisistaan. Joku avaa sateenvarjon vaikka ei sada. Toinen puhuu puhelimeen vaikka se on selvästi sammutettu. Päivä lipuu eteenpäin. Kadulla kulkijat jatkavat matkaansa, katseet alaspäin suunnattuina kuin vuorosanansa pudottaneet.

Yhtäkkiä harmaa verho repeää. Vanha nainen pudottaa kauppakassin, ja kadulle kolahtaa kellanvihreä lanttu. Nuori mies pysähtyy, poimii sen ja hymyilee tunnustaessaan ettei edes tiedä juureksen nimeä. Hetken ajan he juttelevat. Ehkä tässä päivässä on sittenkin jotain.

Illalla hetki palaa mieleen. Merkityksellisyys ei ole suurissa asioissa, vaan välähdyksissä, jotka muuten hukkuisivat arjen harmauteen ja tunteeseen että tiistai on vain yksi välipäivistä muiden joukossa.

Viime hetkessä

 

Aarne ja Helmi olivat myyneet vanhan, liian suuren asuntonsa puutarhoineen ja muuttaneet moderniin senioritaloon. Nyt he istuivat aamukahvilla keittiön ikkunan ääressä. Näköala ei ollut suurenmoinen, vain vastapäisen kahdeksankerroksisen tiilitalon parvekkeeton seinä. Sanomalehti oli luettu, mitä muuta tänään tehtäisiin?

- Tämä ei toimi, meidän pitää edes mennä ulos lenkille! Keksitään ihmeessä jotakin.

- Entä jos lähtisimme autolla, vaikka katsomaan sitä vanhaa autiotorppaa Mustametsän takana? Onhan siellä ehkä muistoja jäljellä, mikäli koko hökkeliä ei ole purettu kerrostalojen tieltä.

Ihme kyllä hidasta kuolemaa käyvä rakennus seisoi vielä jotenkin paikallaan. Aarne ja Helmi parkkeerasivat autonsa hieman kauemmas omakotialueelle. Kun he viimein saapuivat ojan reunaa kulkien tontille, kaikkialla oli hiljaista ja rakennus näytti täysin laiminlyödyltä. Ruohikko oli niin pitkää että oli vaikea kulkea, kompastelematta pieniin kiviröykkiöihin ja maatuneiden lehtien peittämiin oksantynkiin. Kaivon kansi oli lahonnut. Vesi oli mustaa ja roskaista.

Ensin he vain katselivat: sammaloitunut katto, ikkunaruudut rikki. Ove oli yritetty suojata laudoilla kauan sitten, mutta nyt se ammotti auki. Varmaankaan he eivät olleet ensimmäisiä utelijoita.

Mutta kun vanhan naapuritilan hevosia lukuunottamatta ketään ei näkynyt, uteliaisuus voitti. He astuivat sisään matalasta oviaukosta. Täytetty, koinsyömä kettu vahti eteisessä.

Mitä he löytäisivät talon sisältä?

Vanhan kynttilänjalan, tummentuneen ja homeen peittämän, mutta yhä kauniin. Raamatun, jonka kosteuden läikittämille sivuille oli kauan sitten kirjoitettu perheen merkintöjä ja päivämääriä. Naisen ruskean hatun, Se oli pölyinen mutta yllättävän ehjä. Kellastuneita kirjeitä, joista osa oli avaamattomia.

Ensin omatunto kolkutti. Mutta kun he ajattelivat ympärillä nopeasti laajenevaa kerrostaloaluetta, heitä säälitti torpan kohtalo. Se oli luultavasti jo saanut purkutuomion, eikä ilmeisesti ollut ketään joka välittäisi pelastaa irtaimistoa.

He alkoivat kerätä esineitä mukaansa, ensin varovasti, sitten rohkeammin. Jokainen löytö herätti ajatuksia. Helmi muisti tanssit, Aarne sodan jälkeiset kesät heinätöissä ja joen rannalla. Esineet eivät olleet vain tavaroita, vaan siltoja menneeseen.

Kun he palasivat kylään, torpan aarteet muuttuivat yhteisissä illanvietoissa tarinoiksi. He alkoivat kertoa nuoremmille, mitä olivat nähneet ja löytäneet.

Pian kyläläiset innostuivat. Torppa ei ollut enää ainoastaan jossakin toisaalla könöttävä kylmä ja autio, lahoava mökkirähjä vaan osa yhteistä historiaa. Entä jos pystytettäisiin talkoovoimin pieni viihtyisä museo, jonka nimeksi tulisi Kylätorpan tarinat? Menneisyys ei katoaisi kun siitä kerrottaisiin eteenpäin.

Unelma toteutui. Museo avattiin vappuaattona kyläläisille ja vierailijoille. Esineitä oli kertynyt lisää, ja jokainen niistä sai oman tarinansa: kynttilänjalka kertoi pimeistä talvi-illoista, viulu muistutti tansseista, kirjeet avasivat ikkunan menneisiin tunteisiin.

Aarne ja Helmi istuivat usein kesällä museotuvan seinustan penkillä. Heidän vaatimaton retkensä oli saanut merkityksen. Se ei ollut vain paljastanut muistoja menneestä - se oli lahja tulevaisuudelle.

Helmille retki merkitsi uutta mieluista harrastusta, kun hän alkoi kirjoittaa Torpan tarinaa maalaamiensa kuvien ympärille. Hän oli niin innostunut että jaksoi tuskin odottaa aamun valkenemista.

Aarnekin löysi uuden harrastuksen.  Hänestä kehittyi etevä sukututkija, mutta se on sitten aivan toinen tarina kuin Torpan.

 

 

Sielun ravintoa

 

Kaukana syrjäseudulla eli Antti, 60-vuotias maanviljelijä. Hän oli tunnettu koko kylällä ahkeruudestaan ja siitä, että hänen tilansa kukoisti, vaikka hän itse oli jo harmaantunut ja kädet kuluneet vuosikymmenten työstä.

Antti oli naimisissa, mutta hänen sisällään oli tyhjä paikka joka kaipasi toisenlaista elämää. Hän tunsi itsensä vajaaksi, mutta ei osannut sanoa mitä puuttui. Yksinäiset päivät traktorin hytissä tai navettatöiden jälkeen saivat hänet joskus väsyneenä selaamaan puhelintaan.

Eräänä iltana Antti löysi keskustelupalstan, jossa nimimerkit vaihtoivat avoimesti mielipiteitä, toiveita ja sisäisiä salaisuuksiaan. Eräs kirjoittajista, Katariina, alkoi jutella hänelle. Naisen sanat olivat lempeitä, ymmärtäviä, ja täynnä mystistä vetovoimaa. Antti tunsi itsensä ihmiseksi, joka oli löytänyt kuuntelijan.

Keskustelut syvenivät. Katariina kertoi olevansa yksinäinen alipalkattu hoitoapulainen, kaipaavansa turvaa ja pitkäaikaista keskustelutoveria. Hän pyysi Anttia pitämään heidän yhteytensä salassa. ”Annetaan tämän olla vain meidän kahden maailma.”

Antti ei voinut vastustaa naisen viehätysvoimaa. Katariina ei koskaan pyytänyt rahaa, mutta kertoi joskus arkisista asioista joihin hänellä ei ollut varaa. Antti alkoi lähettää naiselle pieniä rahasummia, vakuuttuneena siitä, että Katariina ja hänen kertomuksensa olivat todellisia.

Eräänä yönä, kun myrsky repi puita maatilan ympärillä, Antti sai viestin:
"Tiedän että välität minusta todella. Jos lähetät vielä yhden hieman suuremman summan, se riittää matkalippuun ja majoitukseen. Voimme tavata pian."

Antti ei ollut aivan tyytyväinen käänteeseen. Jokaisella iällä oli leikkikalunsa, mutta tätäkö hän tosiaan oli halunnut? Hän kirjoitti kuitenkin uuden tilisiirron valmiiksi. Mutta kun hän painoi ”lähetä”, puhelin pimeni. Seuraavana aamuna hän huomasi, että Katariina oli kadonnut. Profiili poistettu.

Antti jäi yksin, mutta epävarmuuden tunne leijui jatkuvasti hänen ympärillään.

Pitkien työpäivien myötä Antin vaimo Riina oli nähnyt miehensä muuttuvan vuosien varrella - joskus hitaasti, joskus äkisti. Mutta viime kuukausina Riina oli huomannut jotakin outoa. Antti palasi navetasta yhä myöhemmin, ja hänen katseensa harhaili, kun Riina kysyi päivän kuulumisia. Hän ei enää nauranut samoille vitseille, ja joskus hän jäi tuijottamaan puhelintaan, vaikka ennen hän oli tuskin jaksanut välittää koko vempeleestä.

- Antti, kuka hän on? Riina kysyi ääni väristen.

Antti nosti katseensa, ja Riina näki miehensä silmissä sekä syyllisyyden että surun. Ei raivoa, ei puolustelua. Vain hiljaisuutta.

Totuus paljastui. Antti ei ollut koskaan lähtenyt kauas heidän tilaltaan, mutta nyt hän oli antanut sydämensä hetkeksi tuntemattomalle. Hän kertoi, ettei ollut etsinyt rakkautta, vaan pakopaikkaa yksinäisyydestä, joka oli hiipinyt heidän välilleen vuosien arjen ja työn keskellä.

Kumpikin tunsi itsensä pettyneeksi. He istuivat pitkään yhdessä. Sanat loppuivat, mutta tunteet täyttivät huoneen. He aavistivat, että elämä ei enää palaisi entiselleen.

Eräänä iltana, kun syksyn tuuli riepotteli pihakoivua, Riina sanoi sen ääneen.
- Antti. Minä en enää jaksa tätä.

Mies katsoi häntä pitkään, ja nyökkäsi. Hän tiesi, ettei mikään selitys enää riittäisi.

Seuraavina viikkoina he alkoivat elää rinnakkain, mutta erillään. Riina muutti makuuhuoneesta vierashuoneeseen, ja Antti vietti monet yöt navetassa, joskus jopa traktorin hytissä. Lopulta he päättivät, että yhteinen polku oli kuljettu loppuun.

Antti jäi tilalleen. Aamuisin hän nousi ennen auringonnousua, aivan kuten aina ennenkin, mutta nyt hiljaisuus oli syvempi. Ei ollut enää Riinaa kahvinkeitossa, ja keittiön pöydän äärellä oli nyt vai yksi tuoli. Antti teki työtään mekaanisesti. Ruokki eläimet, korjasi koneet ja sadon. Hakkasi takkapuita. Mutta usein hän pysähtyi katsomaan pihaa, jossa Riinan askeleet eivät enää kuuluneet.

Riina puolestaan muutti kaupunkiin, pieneen rivitaloasuntoon. Hän opetteli uudenlaista arkea: kävi ostamassa vihannekset torilta, liittyi kirjakerhoon ja löysi ystävättäriä, joita ei ollut vuosien kiireessä ehtinyt pitää. Aluksi kaipuu ja yksinäisyys painoi, mutta vähitellen hän huomasi hengittävänsä vapaammin.

Antin ja Riinan tarina oli päättynyt eroon. Se oli rehellinen loppu, joka olisi voinut antaa tilaa uusille paremmille aluille.  Mutta aivan niin se ei mennyt.

Riina mietti kuumeisesti. Hän oli rakastunut korviaan myöten, mutta oliko hän valmis solmimaan uuden avioliiton miehen kanssa jota hän ei ollut koskaan tavannut? Toisaalta, miksi hän olisi antanut tilaisuuden juosta ohi? Richie oli tulossa Suomeen, ja hän halusi kiihkeästi Riinan omakseen.

Riina oli myynyt rivitaloasuntonsa ja hankkinut pankkilainan, lähettääkseen Richielle tänä iltana viimeisen maksun. Hän painoi nappia. Sekä rahat että amerikkalainen hävityslentäjä Richie katosivat taivaan tuuliin. Riinan universumi kääntyi akselinsa ympäri kivusta huutaen, ja vasta silloin hän ymmärsi.

Katumus

 

 Adventti lähestyi, ja koti täyttyi kynttilöistä. Anna ja Tommi olivat eläneet avioliitossaan jo yli kymmenen vuotta. Aluksi kaikki oli ollut hyvää ja turvallista, mutta ajan myötä Anna alkoi tuntea, että elämä oli muuttunut rutiiniksi. Lapsettomuus oli kuin ylimääräinen huone talossa, tyhjä mutta aina läsnä. Marraskuun hiljaisuus tuntui paksummalta kuin lumikinokset ikkunan ulkopuolella. Päivät seurasivat toisiaan samanlaisina, ja hän kaipasi jotakin uutta, jotakin joka saisi hänen sydämensä sykkimään. Lopulta hän teki rohkean päätöksen. Hän jätti miehensä ja muutti pois.

Uusi elämä tuntui aluksi vapauttavalta. Pian Anna tapasi miehen, joka vaikutti täydelliseltä. Charmikas, huomaavainen ja valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä. Hän tunsi olevansa kuin prinsessa, jota palvottiin. He muuttivat yhteen, ja Anna uskoi löytäneensä sen, mitä oli kaivannut.

Mutta vähitellen miehen käytös alkoi muuttua. Anna oli pitkään ajatellut, että uuden rakkauden alku oli ollut kuin kevään ensimmäinen auringonsäde. Lämmin, kirkas ja täynnä lupauksia. Nyt hän alkoi huomata pieniä säröjä: viestejä, joihin ei vastattu, iltoja, joille löytyi yllättäen "muita menoja", ja katseita, jotka harhailivat liian pitkään toisten ihmisten suuntaan.

Miehen huomaavaisuus vaihtui vaatimuksiin, palvonta kontrolliin. Hän halusi tietää, missä Anna oli jokaisena hetkenä, ja mustasukkaisuus leimahti pienimmästäkin asiasta.

Iltaisin kun Anna istui yksin ja mietti elämäänsä, hän alkoi kaivata entistä miestään. Hän muisti ne rauhalliset hetket, sen turvallisuuden ja luottamuksen, joka oli ollut heidän välillään. Vaikka avioliitto oli tuntunut tylsältä, se oli ollut täynnä vakautta ja rakkautta, jota hän ei ollut osannut arvostaa ennen kuin menetti sen.

Anna ei enää tunnistanut itseään. Hän oli lähtenyt etsimään vapautta ja intohimoa, mutta löysi tilalle pelon ja rajoitukset. Jokainen päivä uuden miehen rinnalla tuntui taistelulta. Eräänä iltana, kun riita oli jälleen repinyt heidät erilleen, Anna istui yksin ja kirjoitti viestin entiselle miehelleen. Hän ei tiennyt, saisiko vastauksen, mutta halusi kertoa, että kaipasi häntä ja heidän yhteistä elämäänsä.

Yllättäen vastaus tuli nopeasti. Tommi ei ollut vihainen, vaan pikemminkin surullinen. Hän kertoi, että oli itsekin miettinyt Annan lähtöä ja toivonut, että tämä löytäisi kaipaamansa elämän. Kun he muutaman päivän kuluttua tapasivat kahvilassa, Anna näki miehen silmissä sen rauhan ja läheisyyden, mitä hän oli kaivannut.

Vaikka haavat olivat syviä, Anna tunsi että hän oli löytänyt takaisin juurilleen.

Mutta menneisyys painoi liian raskaana. Luottamus, joka kerran oli ollut heidän suhteensa perusta, ei enää palautunut. He tapasivat vielä muutaman kerran, mutta keskustelut päättyivät hiljaisuuteen ja katseisiin, joissa oli enemmän muistoja kuin toivoa.

Oli kuin kylmä tuuli olisi sammuttanut kynttilän.

Anna jäi yksin. Kun hän palasi iltaisin kotiinsa ja katseli ikkunasta, hän mietti millaista elämä olisi ollut, jos hän olisi osannut arvostaa sitä, mitä hänellä oli. Hän ymmärsi, että jotkut virheet eivät koskaan korjaannu, ja että joskus suurin rangaistus on elää niiden kanssa loppuelämä.

 

Totuus kuin raskas varjo taskussa

 

Marja huomasi kuinka Mikasta oli viime aikoina tullut jotenkin syrjään vetäytyvä. Ehkä se johtui rasituksesta, muutenhan heillä meni ihan hyvin. Hän tiesi että henkilökuntaa oli vähennetty ja Mikan työtaakka kasvanut.

Sitten Mika menetti työpaikkansa tehtaalla. Hän ei uskaltanut kertoa tapahtuneesta vaimolleen koska pelkäsi tämän pettyvän ja huolestuvan perheen taloudesta. Hän sanoi Marjalle saaneensa yövuoron varastolla ja lähti joka ilta "töihin". Todellisuudessa hän käveli kaupungin laidalle, missä heidän asuntovaununsa seisoi, ja nukkui siellä yön yli.

Marja alkoi ihmetellä, miksi Mika oli aamuisin väsynyt. Hänen vaatteensa eivät koskaan haisseet öljyltä tai pölyltä, kuten ennen.

Marja alkoi kärsiä unettomuudesta. Eräänä iltana myöhäisuutisten jälkeen hän päätti viedä Mikalle ja tämän uusille työtovereille leipomiaan kanelipullia. Hän ajoi varastolle, mutta siellä kukaan ei tuntenut miestä.

Hämmentyneenä Marja ei tiennyt mistä etsiä. Hän päätti lopulta käydä tarkistamassa asuntovaunun. Sen ovi oli raollaan. Sisällä nukkui Mika, työhaalari viereisellä penkillä. Marja tunsi pettymystä ja loukkaantumista siitä, että mies oli valehdellut. Hän oli valinnut mieluummin yksinäisen yön, jossa vain tuuli ja hiljaisuus kuuntelivat, kuin kohdannut ihmisen, joka tunsi hänet läpikotaisin. Vai oliko miehellä joku toinen?

Mutta kun Mika selitti, että hän halusi suojella Marjaa huolelta ja häpeältä, Marja ymmärsi hänen pelkonsa ja kuinka hän oli ajatellut. Yövuoro oli valhe, mutta se oli myös suoja. Niin kauan kuin Mika pysyi poissa, heidän yhteinen tarinansa pysyi hengissä.

Kun asiat sanotaan ääneen, niihin voidaan etsiä ratkaisuja yhdessä. Marja olisi mieluummin tiennyt heti, jotta he olisivat voineet jakaa taakan toisiaan tukien.

Lopulta he päättivät kohdata tilanteen avoimesti. Marja auttoi Mikaa hakemaan uusia töitä. Yhdessä he keksivät keinoja säästää ja selvitä.

Vaikka salaisuus satutti, se myös avasi puolisoiden välille uudenlaisen rehellisyyden. Mika oppi, että vaikeudet eivät olleet vain hänen taakkansa. Marja puolestaan huomasi, että rakkaus ei ole kiinni työpaikasta, vaan luottamuksesta ja yhdessä selviämisestä.

Portilla pyhäinmiesten iltana

 

Näe maa, näe vesi,
näe tuli, näe tuuli.
Silmä silmältä avautuu tie,
katse joka ei koskaan sulkeudu.

Minä olen nähty, minä olen näkevä,
minussa on portti, minussa on valo.

Mitä karkkipussi kertoi Jussille

 

Olipa kerran ryppyinen karkkipussi, joka lojui kaupan hyllyllä. Se oli täynnä värikkäitä karamelleja, mutta tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Päivästä päivään se näki, kuinka ylähyllyn kauniit pussit saivat seurata iloisten lasten mukana suureen maailmaan.

Eräänä päivänä, juuri ennen sulkemisaikaa, pieni poika tuli äitinsä kanssa kauppaan. Hänellä ei ollut paljon viikkorahaa. Poika huomasi karkkipussin, joka oli jäänyt loukkuun muiden taakse. Hän nappasi sen käteensä ja sanoi: “Äiti, minä tiedän että tämä odotti meitä piilossa.” Kaupanmyyjä myhäili lapselle ja myi pussin puoleen hintaan.

Lauantai-iltana poika sai avata kolhiutuneen karkkipussin, mutta sen sisältä kuului heti pelokas ääni. "Älä syö meitä!"

Poika säikähti ja pudotti pussin pöydälle. Rohkeimmat karkit kierivät heti ulos ja nousivat pienille sokerijaloilleen. Ainoastaan pussiin eksynyt lakritsipiippu suhtautui kohtaloonsa huumorilla, kun taas sen kömpelön kulmikas serkku, salmiakkiritari, astui eturiviin ja alkoi kertoa. "Meidän salaperäinen uhattu maailmamme on piilossa jokaisessa karkkipussissa. Mutta vain harvat kuulevat avunhuutomme. Sinä kuulit, ja siksi sinusta voi tulla meidän suojelijamme."

Punainen marmeladi kumarsi pojalle. "Me olemme Karkkikuningaskunnan viimeiset asukkaat. Jos syöt meidät, valtakuntamme katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sen jälkeen makeat ja happamat eivät enää koskaan voi elää sovussa. Mutta jos jätät meidät rauhaan, olet tervetullut linnan juhlaan missä suklaarusinat tekevät taikatemppuja kutsuvieraille."

Pienimmät vaahtokarkit vaikenivat, pitelivät toisiaan kädestä ja katsoivat poikaa peloissaan.

Sen sijaan että olisi syönyt karkit, poika piilotti pussin keittiön kaapin uumeniin. Joka kerta kun hänen teki mieli ottaa se esille, jääkaappi lakkasi hyrisemästä niin että hän pystyi kuulemaan pussista hiljaisen kuiskauksen. 

"Kiitos ettet syönyt meitä." 

Tänään poika on tunnettu filosofian professori joka tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmisen kokemusmaailmassa. Kaukana suklaarusinoiden valtakunnasta? No, ehkä ei. Kutsu linnan juhlaan lienee vieläkin voimassa.

 

Valheessa totuus

 

Vanhan puukirkon tapulissa kellot olivat kumahdelleet harmaata taivasta vasten. Hautajaisväki tummissa takeissaan kerääntyi yhteen mutta kuitenkin etäälle toisistaan. Hengitys huurusi ilmassa. Arkun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain satunnainen yskähdys tai kenkien narskahdus soralla.

Vanha mies nojasi keppiinsä ja kumartui sanomaan jotakin naiselle jolla oli suruharso mutta sopimattoman punainen takki tällaisena päivänä. Vaikka miehen ääni oli heikko, sanat leikkasivat kuin veitsi. - Tiedättekö, että tuo tuolla on sisarenne?

Nainen käänsi katseensa. Muutaman metrin päässä seisoi vieras nainen.
- Tiedän, hän vastasi rauhallisesti ja käveli pois.

Se oli valhe. 

Nainen pysähtyi sypressin taakse, näkymättömiin hautajaisseurueelta. Sisällä kuohui. Hän oli jättänyt perheensä kaksikymmentä vuotta sitten. Ei riitojen vuoksi, vaan oman kunnianhimonsa takia. Kun äiti sairastui, hän ei palannut kotiin auttamaan. Kun isä kuoli, hän ei tullut hautajaisiin. Hän oli valinnut työnsä, uuden elämänsä, ja jättänyt sisarensa yksin kantamaan kaiken.

Nyt tuo sisar seisoi muutaman metrin päässä, vieras mutta silti samaa verta. Nainen ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi. Hän ei ollut koskaan edes yrittänyt ottaa yhteyttä. Hänestä oli tullut petturi myös itselleen.

Kun vanha mies oli kysynyt, tiesikö hän kuka tuo nainen oli, hän valehteli. Hän ei enää tunnistanut miehen osoittamaa hautajaisvierasta sisarekseen. 

Papin ääni kaikui kylmässä ilmassa. Nainen puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kuinka kyyneleet polttivat. Hän tiesi, että tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Hän voisi astua toisen luo, sanoa edes yhden sanan ja murtaa vuosien hiljaisuuden.

Mutta hän jäi paikoilleen ja hautajaiset kulkivat ohitse kuin juna, joka ei pysähdy.

 

 

Vihreän kätkössä runoja

 

Kun Leena vihdoin avasi oman kukkakauppansa, hän tunsi seisovansa unelman keskellä. Putiikki tuoksui freesialta ja ruusulta, ja moni asiakas toi mukanaan pienen tarinan: syntymäpäivän, surun, rakkauden tunnustuksen tai anteeksipyynnön.

Mutta arki oli toisenlainen. Kukat kuihtuivat nopeammin kuin hän ehti asetella niitä. Sesongit vaihtelivat juhlapyhistä niukkaan arkeen. Hankinnat oli suunniteltava taidolla. Maljakot vaativat jatkuvaa pesua, lattia keräsi multaa ja vettä, ja moni asiakas suuntasi kulkunsa lähimarkettiin joka myi tulppaaneja puoleen hintaan. Leena huomasi, että hänen unelmansa oli muuttumassa yhden ihmisen raskaaksi työksi. Hän kaipasi apua ja seuraa.

Työnvälityksestä ehdotettiin eläkeläisnaista, Hilkkaa, joka oli kuulemma kirjoittanut kirjoja, mutta joita kukaan ei ollut lukenut. Leena epäröi – mitä tekemistä kirjailijalla olisi kukkien kanssa? Kukkien sidonta ei ollut samaa kuin kirjojen.

Kun Hilkka astui sisään, hänellä oli mukanaan pieni vihreäkantinen muistikirja. Hän ei tarttunut ensimmäisenä harjaan tai kastelukannuun, vaan alkoi jutella kukille. Hän kirjoitti niistä pieniä runoja, teki kylttejä, joissa luki:

"Tämä lilja kaipaa valoa, mutta myös hiljaisuutta."
"Narsissi muistaa kevään, vaikka ulkona on marraskuu."

Vähitellen Leena huomasi, että Hilkan myötä jokin oli muuttunut. Asiakkaat pysähtyivät juttelemaan, ostivat hieman enemmän kuin ennen. Silti työ oli edelleen raskasta: kukat tarvitsivat huolenpitoa, valoa, kosteutta ja sopivaa lämpötilaa. Maljakot oli pestävä ja lattia pyyhittävä. Mutta nyt hän ei ollut yksin.

Eräänä iltapäivänä sisään astui asiakas, joka jäisi Leenan mieleen. Hän oli keski-ikäinen mies, pukeutunut siististi mutta hieman vanhanaikaisesti. Hän ei kiirehtinyt, vaan kulki rauhassa pöydältä toiselle, pysähtyen katsomaan Hilkan kirjoittamia kylttejä.

– Teillä on täällä erikoinen tunnelma, mies sanoi lopulta. – Ei vain kukkia, vaan myös niiden tarinoita. Hän osti pienen kimpun. – Oletteko koskaan ajatelleet järjestää lukuiltoja? Ihmiset kaipaavat keitaita joissa pysähtyä hengittämään.

Kun ovi sulkeutui miehen jälkeen, Leena ja Hilkka katsoivat toisiaan. Ajatus tuntui ensin oudolta – kukkakaupassa lukuiltoja? Mutta miksikä ei? He järjestivät ensimmäisen tilaisuuden pienesti: vain muutama tuoli, kynttilöitä, kukkia pöydillä. Hilkka luki omia tekstejään.

Ilta ei ollut mikään suuri menestys taloudellisesti, mutta Leena huomasi, että hieman useammat ihmiset tulivat katselemaan ja hakemaan kukkia. Moni saapui mielellään ohjelmailtoihin.

Mies joka oli sanonut oikeat sanat oikeaan aikaan ei palannut koskaan, mutta hänen oivalluksensa oli tehnyt hänestä merkityksellisen.

Leena ei ratkaissut kaikkia käytännön ongelmia. Kukat kuihtuivat yhä. Mutta hänen unelmansa oli kehittynyt viihtyisäksi huoneeksi, missä kukat ja sanat tarjosivat ihmisille hetken levon.

 

 

 

Tänään ja huomenna

 

Oli perjantai, lounastauon aika. Talvikki istui bussipysäkin katoksen alla, katse liimautuneena syyskuun harmaaseen ilmaan. Melko pian muistisairauden toteamisesta hän oli tullut riippuvaiseksi yhteiskunnan avusta, mutta hänen sisällään eli yhä melkein lapsellinen kuvitelma. Jonakin päivänä hän saisi kokea työn ilon, rytmin ja merkityksen mikä kantaa ihmistä aamusta iltaan.

Jalkakäytävällä pysäkin toisessa päässä seisoi kaksi keski-ikäistä naista. Heidän naurunsa oli kevyttä ja tuttua, sellaista, joka syntyy vuosien yhteisestä työstä, jaettujen kahvitaukojen ja kiireisten maanantaiaamujen läpi. Toisella oli vaaleanpunainen pieni kassi jonka koristeellinen etiketti Minun lounaani toi mieleen äidin hillopurkit. Hänkin ostaisi samanlaisen ateriakassin, sitten. Toinen nainen oli pukeutunut unikkotakkiin ja hänen avoimesta käsilaukustaan pilkisti ohut vihreä kansio. Naiset tähyilivät samaan suuntaan kuin odottaen työtoveria. Talvikki kuvitteli että se oli hän. Sitten mentäisiin johonkin tärkeään palaveriin, tai yhdessä torille ostamaan piirakoita.

Bussipysäkki tyhjeni lounaalta palavista ihmisistä, mutta pian sitä kohti asteli poninhäntäinen mies keltaista ruusua kantaen. Hän ei näyttänyt kiireiseltä. Talvikki ajatteli että ruusua olisi pideltävä tyvestä, kukka alaspäin, mutta eivät miehet sellaista tajunneet. Tämä kukka oli niin yksinäinen, kuin suuresta kimpusta erotettu. Mies pysähtyi yllättäen ja ojensi ruusun Talvikille. Hymyili hetken, kumarsi kuin jäähyväisiksi ja käveli pois.

Olivatko he tuttuja? Miksi mies olisi muutoin valinnut hänet? Ehkä ruusu oli tyrkytetty miehelle jonkun marketin avajaisissa ja hän halusi vain päästä siitä eroon. Tai sitten hän oli löytänyt kukan puiston penkiltä, jonkun unohtamana.  Kenties mies oli ohikulkija, joka halusi keventää omaa päiväänsä. Ei hän ainakaan voinut nähdä naisen sisällään kantamaa unelmaa.

Ruusu ei tuoksunut ja sen piikit painoivat sormenpäätä, mutta nainen hymyili. Hän ei muistanut enää, minne kaikki bussit veivät. Mutta hän tiesi, että jokin hänen sisällään oli liikahtanut. Työn ilo ei ole vain työssä, vaan myös siinä, että joku näkee sinut pysäkillä, odottamassa.

Nainen käänteli ruusua kuin se olisi ollut avain salattuun oveen. Bussit tulivat ja menivät, mutta hän ei noussut kyytiin. Hän poimi taskustaan paperinenäliinan ja kietoi sen piikkisen varren ympäri. Samalla hän huomasi maassa paperipalasen, jonka tuuli oli tuonut jalkoihin. Käsin kirjoitettu ostoslista? Miksi hän välitti edes nostaa sen kadulta? Talvikki ei ymmärtänyt että lappu oli pudonnut juuri hänen omasta taskustaan.

Siinä oli vain yksi sana. Huomenna.

Hän käänteli lappua, mutta muuta tekstiä ei ollut. Ei nimeä, ei osoitetta, ei selitystä. Yhtä arvoituksellista kuin ruusumiehen katse.

Talvikki lähti kävelemään kotiin, mutta jokainen askel tuntui nyt erilaiselta. Hän ei enää ollut vain työtön, pysäkille unohtunut hahmo. Hän oli osa tarinaa, jonka alku oli kirjoitettu hänen eteensä, ja jonka jatko riippui siitä, uskaltaisiko hän seurata ruusun ja lapun viitoittamaa polkua.

Asuntolassa oli jo kaivattu Talvikkia. Palattuaan tämä asetti ruusun vesilasiin yöpöydälle ja lapun sen viereen. Hän ei tiennyt, mitä huominen toisi, mutta hän tiesi, että jokin oli muuttunut.

Aamulla Talvikki heräsi aikaisemmin kuin tavallisesti. Ruusu seisoi yhä vesilasissa, hieman nuokahtaneena, mutta sen väri oli syventynyt kuin se olisi imenyt itseensä näkymätöntä voimaa. Paperilapun sana painoi mielessä.

Hän pukeutui hitaasti, valitsi päälleen punaisen syystakin, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja lähti ulos. Ilma oli täynnä odotusta. Tänäänkään hänellä ei ollut suunnitelmia, mutta oli lounasaika ja askeleet kuljettivat, kuten joka arkipäivä, takaisin bussipysäkille. Hänellä oli ainakin päämäärä.

Katoksessa ei ollut ketään. Vain tyhjä penkki, jolle oli unohtunut sanomalehti. Hän istuutui katselemaan vastapäistä liikekorttelia ja mainoskylttejä jotka loistivat ympäri vuorokautta. Pulssi, Alko, H&M.

Mies saapui. Nyt hänellä oli kädessään pieni muistikirja. Hän pysähtyi jälleen Talvikin eteen.

- Tiesinhän minä, että tulisit tänäänkin.

Nainen ei osannut vastata. Hän vain katsoi miestä, joka ojensi hänelle muistikirjan. Sen kannessa ei ollut nimeä.

- Tämä on sinun työsi, mies sanoi. - Kirjoita siihen joka päivä se, mitä näet. Kaikki, mitä muut eivät huomaa.

Nainen avasi muistikirjan. Ensimmäinen sivu näytti tyhjältä, mutta sen keskelle oli piirretty lyijykynällä ohut ruusun varjo, kuin painauma mikä näkyi vain valon kohdatessa oikeasta vinkkelistä.

Hänen unelmansa työn ilosta ei ehkä tarkoittanutkaan toimistoa, työtovereita tai aikatauluja. Ehkä se oli tässä. Nähdä, tallentaa, antaa ajatuksilleen merkitys.

Busseja saapui, mutta kumpikaan heistä ei noussut kyytiin. Talvikki jäi istumaan muistikirja sylissään, ja mies katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Ymmärsi että äiti ei tulisi koskaan enää tunnistamaan häntä. Vielä eilen hän oli elättänyt pientä toivetta kun Talvikki oli seisonut hieman kauempana hänen signeeratessaan uusinta jännitysromaaniaan Naamiona ruusu.

Tilaisuuden jälkeen mies oli jakanut keltaisia pitkävartisia ruusuja yleisölle, mutta silloin äiti oli jo istunut bussipysäkillä kirjakaupan edessä.

 

Odottamaton siirto

 

Peitsa oli jälleen vetänyt kuuden viikon verkkokurssin ja totesi tyytyväisenä että osallistumismaksut olivat saapuneet tilille. Automaattinen siirto toimi täydellisesti. Tänään eläkeläispiirissä vietettäisiin päättäjäisiä diplomien ja leivoskahvin kera, ja sitten hän olisi vapaa haihtumaan.

Peitsa ei aavistanut että kurssilaisten keskuudessa alkaisi pian itää kyseenalainen harrastus, minkä siemenen hän oli tavallaan kylvänyt itse. Eräällä oppitunnilla oli kilpailtu parhaan fiktiivisen ilmoituksen laatimisesta, ja palkintona oli sen julkaisu netissä Peitsan avustuksella. Yhdessä oli jännittävää odottaa vastauksia.

Leikin luonne muuttui kun joku keksi että ilmoituksilla voisi ansaita rahaa. Eläkeläiset alkoivat tapailla kurssin ulkopuolella. Koska he olivat vieläkin taitamattomia nettikontakteissaan, päätettiin yhdessä että kaikki tienestit menisivät samalle opintopiirin tilille kuin kurssimaksutkin, ja vasta myöhemmin jollakin vielä tuntemattomalla keinolla heidän jaettavakseen. Tarpeen tullen Peitsa voisi varmasti auttaa, mutta toistaiseksi hänet pidettäisiin ulkopuolella.

Kun poliisi paljasti petoksen, kävi ilmi että tekstejä oli julkaistu kuukausien ajan eri alustoilla. Ne näyttivät vilpittömiltä: tarjouksia edullisista kodinkoneista, lupauksia kotiavusta, neuvontaa tietokoneongelmissa sekä arvopaperien luotettavaa hoitoa. Jokainen ilmoitus noudatti samaa kaavaa. Nopea yhteydenotto, kiireen tuntu ja pyyntö maksaa etukäteen. Poikkeuksena vain varakkaan lesken ystävänhaku, kuin rusina pohjalla.

Monet uhrit olivat iäkkäitä, yksinäisiä ja luottavaisia. Kun rahat eivät tuottaneet luvattua vastinetta, häpeä esti monia kertomasta kenellekään huijatuksi tulostaan.

Pankin luovuttama tilitieto johti poliisin eläkeläisten kurssitiloihin. Pöydällä lojui leikekirja täynnä ilmoitusten luonnoksia ja käsin kirjoitettu luettelo asiakkaista. Ilmiselvää harhautusta.

Uhrit puolestaan jäivät kantamaan sekä taloudellisia että henkisiä seurauksia. Moni kertoi, että suurin menetys ei ollut raha, vaan luottamus – tunne siitä, että jopa saman ikäiset saattoivat kääntyä heitä vastaan.

Ennen viimeistä käräjäistuntoa Peitsa tunnusti tilinsiirtopetoksensa ja kuiskasi: “Kaikki tapahtunut oli vain kurssilaisteni naamiaisleikkiä missä kuviteltiin ja kokeiltiin ilman seurauksia.”

Peitsaa ei naurattanut. Hän oli kannustanut toisia petokseen mutta joutunut omalla tilihuijauksellaan sen uhriksi.

 

Todistaja

 

Nainen oli käynyt kirpputorilla yhden ainoan kerran, lahjoittamassa vanhaa tavaraa. Senkin hän oli tehnyt salaa. Hänen miehensä ei luopuisi mistään. Edes puhki kuluneita flanellipaitoja ei saanut poistaa. Ainahan tekstiilejä voisi uusia ja kaikkein kehnompia käyttää vaikka jonkin vempeleen kiillottamiseen verstaassa.

Ensimmäisellä kerralla nainen oli jättänyt kassinsa kirpputorin hyllylle oven pieleen, eikä mennyt sisään. Hän ei pitänyt ihmistungoksesta.

Mutta toissa keskiviikkona itsepäinen sade oli yllättänyt, eikä hänellä ollut kiirettä mihinkään. Hän oli päättänyt mennä kirpputorin yläkertaan, ehkä siellä olisi väljempää. Jo oven sisäpuolella hänet kohtasi tylsä tunkkainen haju. Portaat narahtelivat epämiellyttävästi ja hän pohti kuinka paljon ylätason keinahteleva puulattia jaksoi kantaa ennen kuin jotakin tapahtuisi.

Nainen rakastui heti.

Mallinuken päällä oli kaunein hänen näkemänsä syystakki, kauttaaltaan ompelijan huolellista käsityötä. Materiaali oli pehmeää, ruskeankellertävää villakangasta. Kaulusta reunasi palmikkopunos. Hieman liehuvaa linjaa koristi sekä helman, poimutetun selkäosan että hihansuiden elegantti brokadi. 

Naisen valtasi outo tunne. Oli kuin yksityiskohtiin olisi kätketty ajatuksia, vielä äskettäin. Ja miksi vaatteessa ei ollut hintalappua? Kun nainen lopulta sai käsiinsä nuoren liikeapulaisen kenkäosastolta, tämä vaikeni ja katosi. Nyt takkia näkyi tarkastelevan toinen asiakas joka puuhasi sen kauluksen parissa ja kiirehti yhtäkkiä pois. Naisten katseet kohtasivat käytävällä. Kesti tovin ennen kuin paikalle ilmestyi henkilökuntaan kuuluva mies. - Saimme takin tänä aamuna, ja asiassa ilmeni hieman epäselvyyksiä. Mutta tietysti voitte ostaa sen jo nyt, mikäli saamme yhteystietonne.

Kauppa syntyi. Takki oli kauttaaltaan puhtaan näköinen, mutta nainen päätti viedä sen saman tien kemialliseen pesulaan. Kukaties asun mukana kulkeutui vaatekoin toukkia tai muita ötököitä.

Kun hän palasi pesulaan viikon kuluttua, henkilökunta kehui takin laatua ja antoi muutamia yksinkertaisia hoito-ohjeita. Tiedättekö muuten että hihojen alla on taidolla poimutettu alushiha, apulainen kysyi. Naisesta tuntui että häneltä salattiin jotakin. Oliko kauluksessa ollut pieni reikä jo ennen käsittelyä?

Hihan vuorikankaasta oli löytynyt etiketti jossa oli ilmeisesti entisen omistajan nimi ja osoite. Vaatimaton kuulakärkikynällä kirjoitettu lappu oli ollut irtoamaisillaan, joten se oli poistettu varovasti ennen puhdistusta ja ojennettiin nyt naiselle kuitin kera.

Hän katsoi etikettiä. Signe Grethe. Kaunis nimi.

Nainen oli asunut kaupungin keskustassa kymmenen vuotta. Silti hän ei tuntenut lappuun kirjoitettua katua. Arveli sen sijaitsevan eteläisessä kaupunginosassa mitä hallitsivat vanhat omakotitalot puutarhoineen. Pesulan henkilökuntakaan ei osannut neuvoa, mutta arveli että Signe Grethe oli takin entinen omistaja, ei sen ompelija. Tämä olisi epäilemättä kirjaillut laadukkaamman etiketin ja laittanut mukaan puhelinnumeronsa.

Onko olemassa mitään kauniimpaa kuin tekstiilitaiteilijan käsityö? Kotiin palattuaan nainen pyörähteli peilin edessä. Takin himmeä väri puki häntä ja sen sävy antoi eloa harmaaseen peruukkiin. Mies piti vaimonsa uudesta takista. Ehkä hän näki siinä vihdoinkin jotakin naisellista ja huoliteltua.

Naisen suunnitelmaan mies ei sen sijaan ihastunut. Hän piti sitä vastenmielisenä.

- Ei, ei missään tapauksessa. Kuuntele nyt. Et sinä voi mennä tekemään sellaista. 

Nainen oli innostuksissaan kertonut hänelle että aikoi mennä tapaamaan takin entistä omistajaa. Nyt mies sai hänet tuntemaan itsensä lähinnä rikolliseksi. Mutta mitä voisi oikeastaan tapahtua?

Oli kuulas lokakuun päivä kun nainen lähestyi punaista tiilitaloa. Niittykuja 12. Oliko tämä todellakaan viisasta? Hän hidasti askeleitaan, vielä oli aikaa katua. Ehkä olisi pitänyt tulla ensimmäisen kerran ilman takkia. Kulkea vain ohitse.

Puutarha aidan takana oli kapea, omenoita oli pudonnut jopa jalkakäytävälle. Lehtiä haravoiva nainen huomasi tulijan välittömästi. Hän ei ollut tyly mutta ei myöskään lahjoittanut tälle pienintäkään hymyä. Miksi? Eihän hän ollut mikään kova kuori minkä toisen piti murtaa.

- Anteeksi että sanon rouvalle suoraan, mutta teillähän on Signe Grethen takki. Ei sellaista voi olla kenelläkään muulla. Miten te sen olette saaneet? Ja missä koru on? Oletteko jo mennyt myymään sen? Signe Grethe kantoi aina perintökoruaan takin kauluksessa.

Toinen vaikutti aivan järkyttyneeltä, ja nainen häpesi niin ettei tiennyt miten toimia. Olihan hän tullut tänne ehkä uuden ystävän tai tuttavan toivossa.

- Älkää nyt käsittäkö väärin, nainen jatkoi vakavana. Signe Grethe on äitini. Hän joutui sairaskotiin elokuussa ja pian sen jälkeen takki katosi hänen huoneensa kaapista. Laitoshoidossahan sellaista tapahtuu, asukkaat kiertelevät toisten luona ja omivat vieraita vaatteita. Henkilökuntaa tulee ja menee, ja pesulasta palatessa vaatteet päätyvät harhateille. Ei auta että ne merkitään omistajan nimellä. Mutta tämä tapaus oli vähän kumma, yleensä katoaa vain pienempiä asuja kuten villatakkeja tai puseroita. Kuka asukkaista veisi mukanaan ulkoilutakin huoneeseensa? Pikkuvaatteita, tohveleita ja silmälaseja etsittiin huoneesta toiseen päivittäin, mutta mihin joku vanhus kätkisi suuren ulsterin?

Kukaties tytär epäili että hän oli vieraillut hoitokodissa jonkun toisen asukin luona ja anastanut tai saanut takin tältä. Kuinka uskottava oli selitys että hän oli ostanut sen kirpputorilta, niin pian asun katoamisesta?

Hänen miehensä oli ollut oikeassa. Tilanteesta oli tulossa hyvin kiusallinen.

Tytär ei halunnut takkia takaisin. Hänen äitinsä oli jopa soimannut omaa sisartaan, takin ompelijaa, sen varastamisesta. Nyt kaikki oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Dementoitunut äiti järkyttyisi jälleen ja joutuisi henkiseen kierteeseen josta hänen olisi vaikea irtautua.

Nainen tunsi että hän tuskin pystyisi pukeutumaan ostamaansa takkiin toiste. Ennen joulua hän lahjoitti sen toisen paikkakunnan kirpputorille siinä toivossa ettei se koskaan kävelisi kadulla häntä vastaan.

Vuoden ensimmäisenä arkipäivänä ovikello soi. Mies oli avannut ja tuli järkyttyneen näköisenä takaisin. - Siellä on kaksi siviilipukuista poliisia ja he haluavat keskustella kanssasi.

Niittykujalla käynti sai sittenkin merkityksen, sillä sen ansiosta nainen pystyi vastaamaan heti. Hän oli nähnyt kuka oli anastanut rintakorun takin kauluksesta kirpputorilla. Varas oli takin omistaneen Signe Grethen oma tytär. Selvittämättä on vieläkin kuka oli vienyt takin kirpputorille.

 

Erilainen potilastarina

 

Juotuaan kupin vahvaa teetä nainen sytytti lampun ja ryhtyi työhön. Hän tutki tarkkaan poskia, liimasi, ompeli ja peitteli siveltimellä säröjä. Nukketohtori oli tottunut siihen, että hänen posliinipäiset potilaansa kätkivät sisäänsä salaisuuksia: silkkipaperiin kiedottuja hiustupsuja, pieniä käsin kirjoitettuja lappuja, kiiltokuvia. Mutta aina kun katse viivähti nuken silmissä, hän tunsi hiljaisuuden ja tyhjyyden. Nuket eivät koskaan vastanneet, eikä niiden kalpeissa poskissa ollut lämpöä. Hänen oli tyydyttävä hiljaisuuteen ja siihen että ne tarvitsivat hänen käsiään.

Eilen hän oli avannut varovasti hyvin vanhan posliininuken, jonka poski oli halki kuin vanha kartta. Kun hän oli irrottanut takkuraisen punaruskean peruukin, työpöydälle oli pudonnut hopeinen kaulakoru ketjuineen. Siron linnun silmä oli jalokivi joka loisti kuin pieni tähti hämärässä työhuoneessa.

Nukketohtori nosti korun käteensä. Se oli liian arvokas ollakseen sattumalta piilotettu. Lukemattomien naarmujen joukosta alkoi erottua jotakin korun selkäpuolelle kaiverrettua. Clemens. Eikö se ollut miehen nimi?

Nainen ompeli nuken umpeen varovasti, päätti jättää sen korjaamatta ja säilyttää sen sellaisenaan, salaisuuksineen. Niin vanhaa nukkea ei enää kaipaisi kukaan onneton lapsi.

Hän oli juuri asettanut nuken hyllylle, kun messinkinen kello oven yläpuolella kilahti. Sisään astui hattupäinen mies, jonka takki oli aivan liian pitkä ja jonka kengät kopisivat kuin niitä olisi ollut puoli tusinaa. Hänen vierellään kulki nainen, jonka olemus oli vielä oudompi. Nainen ei näyttänyt kävelevän, vaan liukuvan äänettömästi, ja hänen katseensa pysähtyi liian pitkäksi aikaa jokaiseen esineeseen. Hän heitteli koko ajan kettupuuhkaansa olkapään yli.

- Olen kuullut, että teillä on tietty hyvin vanha nukke, mies sanoi matalalla äänellä. Nukke, jolla on arpi poskessa.

Nukketohtori tunsi, kuinka huoneen ilma tiheni. Hän ei ollut kertonut kenellekään löydöstään.

Nainen hymyili. Ojensi kätensä, mutta ei koskettanut yhtäkään esillä olevista nukeista. Sen sijaan hän kuiskasi jotakin miehelle. Tämä alkoi vaatia hyllyllä istuvaa nukkea, mutta nainen näytti tietävän, että lelu koruineen ei enää kuulunut kenellekään.

- Mitä te oikein tavoittelette? nukketohtori kysyi.

- Oikeutta, mies mutisi ja meni kurottamaan nukkea hyllyltä. Silloin nainen kumartui ja raaputti hätäisesti muutaman sanan tiskillä olevaan lahjapaperiarkkiin: uusi petos.

Nukketohtori katsoi miestä, sitten naista. - Nukke pysyy täällä.

Mies puristi kätensä nyrkkiin. Nainen hymyili outoa pitkää hymyään. - Hyvä. Silloin se on vihdoin vapaa rikoksen säröistä, hän kuiskasi nukketohtorille.

 

Ajan venytystä, ja muistojen

 

En pitänyt tikkukaramelleista. Ne olivat kovia ja makeus jäi kielelle kuin liima. Niitä piti nuoleskella niin hitaasti että kärsivällisyys loppui ja kieltä alkoi kirvellä. Sitä paitsi niitä oli aina ympärillä, värikkäitä ja kiiltäviä. Eräänä kesänä äiti toi kotiin kokonaisen säkin tikkareita, laatikollisen pieniä muovieläimiä ja paperipussin täynnä kuminauhoja.

Pikkutavara täytti ullakon porrasaskeleet. Punaisia lehmiä, vihreitä krokotiileja, sinisiä hevosia. Tikkareita kiinnostavampia. Värillisiä kuminauhoja jotka napsahtelivat sormissa. Joskus ne katkesivat ja sinkosivat pitkin huonetta. Meidän lasten tehtävä oli yksinkertainen: kiinnittää leikkieläimet kuminauhoilla tikkarien kylkeen. Työ oli hidasta, mutta siinä oli oma jännityksensä. 

Kun lapset sitten jonottivat kioskin luukulla kolikoitaan puristaen, he näkivät valmiin ihmeen. Jännittävän eläimen jonka kyljessä oli tikkari.

Äiti vain seisoi tiskin takana ja möi karamelleja. Minä olin sentään ollut mukana loihtimassa jotakin, mikä näytti toisille pieneltä taialta.