Lehdistön kätkössä

 

Kirjoittajapiirimme kolmas  tuoli jäi yhä useammin tyhjäksi. Maria ei tullut tänäänkään. Kukaan ei ensin kysellyt, sillä tässä iässä poissaoloja sattui. Mutta kun viikot kuluivat, hiljaisuus alkoi painaa.

Aurinkoisina syyspäivinä Marian talon verhot tuntuivat haluavan sulkea ulos koko maailman. Kun naapuri tuli tervehtimään, hän näki isännän olohuoneessa, levittämässä suojaavia sanomalehtiä. Hän oli peittänyt vihreän nahkasohvan, perintötaulun, puhelimen ja kaukosäätimet. Ikään kuin aurinko olisi huoneeseen hiipivä vihollinen.

Maria oli kertonut meille alkaneensa juoda. Mutta vain aamuisin. Ei juhlan vuoksi, vaan jaksaakseen valmistaa ainaista puuroaamiaista heille kahdelle. Paljastui muutakin. Maria sanoi, ettei muuten uskaltaisi jättää miestään. Hänen äänensä värisi, mutta hän ei selittänyt enempää.

Kerran Maria katsoi suurta valokuvaa, jossa he seisoivat nuorina puutarhassa. Paperi alkoi haalistua, mutta taustalla erottui hahmo, jota hän ei ollut ennen huomannut. Tumma varjo, pakenemassa paikalta.

Maria jäi tuijottamaan kuvaa. Oliko se aina ollut tuollainen? Vai oliko aurinko paljastanut jotakin, mitä ei olisi pitänyt nähdä?

Mies oli palannut yllättäen huoneeseen, kiskaissut kuvan nopeasti pois. Hänen katseensa oli tyyni, mutta kädet tärisivät.

Maria huuhteli aamuisin lasinsa ja mietti. Oliko mies suojellut esineitä auringolta vai totuudelta? Vai oliko kaikki sittenkin hänen oman mielensä harhaa, alkoholin vääristämää todellisuutta?

Onko mies kätkenyt salaisuuksia? Onko Maria menettämässä otteensa todellisuudesta. Vai kenties molemmat?