Minuutissa lempeyteen

 

On jälleen se joka toinen torstai. Istumme kirjaston kahvilassa. Kirjoittajapiiristämme on hyvää vauhtia tulossa keskusteluryhmä. Tuttu kolmikko jakaa ajatuksiaan, epäilyksiään ja joskus myös turhautumisiaan. Tällä kertaa puheenaiheena on deittailu. Ei rakkaus sinänsä, vaan se tapa, jolla ihmiset nykyään etsivät sitä.

"Se on niin pinnallista," sanoo Anna, ja pyörittelee silmiään. "Kuvia, swipeja, ja sitten muka pitäisi syntyä jotain aitoa?"

"Ja se jatkuva valinnan mahdollisuus. Ihmiset eivät sitoudu. Aina voi löytää jonkun paremman yhdellä klikkauksella."

Naurahdamme, arvostelemme, ja keskustelu saa yhä kriittisempiä sävyjä.

"Minä tapasin mieheni deittailemalla," sanoo eräs meistä yhtäkkiä.

Hiljaisuus laskeutuu pöytään. Katseet kääntyvät puhujaan.

"Työkaveri pakotti minut lataamaan sen sovelluksen. Olin vastahakoinen, epäröivä, aivan kuten te nyt. Mutta sitten, kolmannen kontaktimme jälkeen, matkustin tapaamaan häntä.

"Sinä lähdit?" Katsoimme toisiamme ja melkein kuulimme kuinka mielikuvitus laukkasi edellämme.

 

"Niin. Ei ollut kipinöitä heti, ei mitään elokuvamaisen romanttista. Mutta hän kuunteli. Hän kysyi oikeita kysymyksiä. Jäimme toistemme luokse ja kyselemme vieläkin."

Odotamme sanattomina jatkoa.

"Meidän tarinamme ei ole tekniikan vaan kohtaamisen voitto. Ja joskus, vaikka väline olisi epäromanttinen, se voi silti johtaa johonkin kauniiseen."

Keskustelupiiri hiljenee vieläkin. Sitten joku sanoo: "Ehkä meidän pitäisi puhua vähemmän siitä, miten ihmiset kohtaavat – ja enemmän siitä, miten he kohtelevat toisiaan sen jälkeen."

Ja niin juttelu jatkuu, hieman pehmeämmässä hengessä.