Nainen selaili hajamielisenä viikkolehden uusinta numeroa. Mainoksia, ristisanoja, horoskooppeja. Virkkausohjeita, leivosreseptejä ja laihdutusvihjeitä. Miksi hän edes tilasi julkaisua? Yleensä hän sivuutti myös lukijoiden kirjoittamat kertomukset, mutta tänään yksi otsikoista vangitsi mielenkiinnon.
”Sininen sormukseni
on kadonnut lopullisesti”.
Tuntematon oli
lähettänyt toimitukseen novellin ja käyttänyt röyhkeästi hänen nimeään
allekirjoittajana. Signe Tuulikki S. Mutta kuinka vieras oli saanut selville
tapahtuman todellisen kulun?
Naista värisytti. Aviomiehen
lisäksi ainoastaan hän itse tiesi sormuksen katoamisesta. Mutta Taunon ei sopinut
missään tapauksessa tuntea totuutta. Itkuisena hän oli kertonut tälle unohtaneensa
sormuksen pesualtaan reunalle perhelääkärin luona. Kun hän meni takaisin, vastaanotto
oli suljettu. Seuraavana aamuna korua ei enää löytynyt.
Nyt jokainen lukija
tiesi salaisuuden, jota ei pitänyt olla olemassa. Kuka piiloutui novellin taakse
hänen nimissään?
Totuudella on
taipumus käydä ilmi. Naisella ei ollut aavistustakaan kuinka odottamaton se
olisi.
***
Oli keskiviikko, lounasaika. Rouva
Nilssonin ruokalassa istui hiljainen poika äitinsä kanssa. Äiti oli varmaan kuuluisa
kirjailija. Ainakaan ei saanut puhua silloin kun tämä kirjoitti. Nyt äiti oli ateriaa
hotkiessaan lainannut lehtiönsä pojalle, ja tämä alkoi heti piirrellä siihen sinisiä
ympyröitä. Yhden jokaiselle sormukselle.
Kahvilan ikkunasta pojan
äiti ehti nähdä kuinka Signe Tuulikki Strömblad pujahti ulos turkisliikkeen
ovesta valtavaa ostoskassia kantaen. Hän hymähti. Kuinkahan monta perintökorua
nainen toisi vielä hänen hoiviinsa, niitä koskaan lunastamatta, äiti ajatteli
rientäessään takaisin työpaikalleen panttilaitokselle.
Ensin on puhuttava
erään taustahahmon kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti