En pitänyt tikkukaramelleista. Ne olivat kovia ja makeus jäi kielelle kuin liima. Niitä piti nuoleskella niin hitaasti että kärsivällisyys loppui ja kieltä alkoi kirvellä. Sitä paitsi niitä
oli aina ympärillä, värikkäitä ja kiiltäviä. Eräänä kesänä äiti toi kotiin kokonaisen
säkin tikkareita, laatikollisen pieniä muovieläimiä ja paperipussin täynnä kuminauhoja.
Pikkutavara täytti ullakon porrasaskeleet. Punaisia lehmiä, vihreitä krokotiileja, sinisiä hevosia. Tikkareita kiinnostavampia. Värillisiä kuminauhoja jotka napsahtelivat sormissa. Joskus ne katkesivat ja sinkosivat pitkin huonetta. Meidän lasten tehtävä oli yksinkertainen: kiinnittää leikkieläimet kuminauhoilla tikkarien kylkeen. Työ oli hidasta, mutta siinä oli oma jännityksensä.
Kun lapset
sitten jonottivat kioskin luukulla kolikoitaan puristaen, he näkivät valmiin ihmeen. Jännittävän eläimen jonka kyljessä oli tikkari.
Äiti vain seisoi tiskin takana ja möi karamelleja. Minä olin sentään ollut mukana loihtimassa jotakin, mikä näytti toisille pieneltä
taialta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti