Todistaja

 

Nainen oli käynyt kirpputorilla yhden ainoan kerran, lahjoittamassa vanhaa tavaraa. Senkin hän oli tehnyt salaa. Hänen miehensä ei luopuisi mistään. Edes puhki kuluneita flanellipaitoja ei saanut poistaa. Ainahan tekstiilejä voisi uusia ja kaikkein kehnompia käyttää vaikka jonkin vempeleen kiillottamiseen verstaassa.

Ensimmäisellä kerralla nainen oli jättänyt kassinsa kirpputorin hyllylle oven pieleen, eikä mennyt sisään. Hän ei pitänyt ihmistungoksesta.

Mutta toissa keskiviikkona itsepäinen sade oli yllättänyt, eikä hänellä ollut kiirettä mihinkään. Hän oli päättänyt mennä kirpputorin yläkertaan, ehkä siellä olisi väljempää. Jo oven sisäpuolella hänet kohtasi tylsä tunkkainen haju. Portaat narahtelivat epämiellyttävästi ja hän pohti kuinka paljon ylätason keinahteleva puulattia jaksoi kantaa ennen kuin jotakin tapahtuisi.

Nainen rakastui heti.

Mallinuken päällä oli kaunein hänen näkemänsä syystakki, kauttaaltaan ompelijan huolellista käsityötä. Materiaali oli pehmeää, ruskeankellertävää villakangasta. Kaulusta reunasi palmikkopunos. Hieman liehuvaa linjaa koristi sekä helman, poimutetun selkäosan että hihansuiden elegantti brokadi. 

Naisen valtasi outo tunne. Oli kuin yksityiskohtiin olisi kätketty ajatuksia, vielä äskettäin. Ja miksi vaatteessa ei ollut hintalappua? Kun nainen lopulta sai käsiinsä nuoren liikeapulaisen kenkäosastolta, tämä vaikeni ja katosi. Nyt takkia näkyi tarkastelevan toinen asiakas joka puuhasi sen kauluksen parissa ja kiirehti yhtäkkiä pois. Naisten katseet kohtasivat käytävällä. Kesti tovin ennen kuin paikalle ilmestyi henkilökuntaan kuuluva mies. - Saimme takin tänä aamuna, ja asiassa ilmeni hieman epäselvyyksiä. Mutta tietysti voitte ostaa sen jo nyt, mikäli saamme yhteystietonne.

Kauppa syntyi. Takki oli kauttaaltaan puhtaan näköinen, mutta nainen päätti viedä sen saman tien kemialliseen pesulaan. Kukaties asun mukana kulkeutui vaatekoin toukkia tai muita ötököitä.

Kun hän palasi pesulaan viikon kuluttua, henkilökunta kehui takin laatua ja antoi muutamia yksinkertaisia hoito-ohjeita. Tiedättekö muuten että hihojen alla on taidolla poimutettu alushiha, apulainen kysyi. Naisesta tuntui että häneltä salattiin jotakin. Oliko kauluksessa ollut pieni reikä jo ennen käsittelyä?

Hihan vuorikankaasta oli löytynyt etiketti jossa oli ilmeisesti entisen omistajan nimi ja osoite. Vaatimaton kuulakärkikynällä kirjoitettu lappu oli ollut irtoamaisillaan, joten se oli poistettu varovasti ennen puhdistusta ja ojennettiin nyt naiselle kuitin kera.

Hän katsoi etikettiä. Signe Grethe. Kaunis nimi.

Nainen oli asunut kaupungin keskustassa kymmenen vuotta. Silti hän ei tuntenut lappuun kirjoitettua katua. Arveli sen sijaitsevan eteläisessä kaupunginosassa mitä hallitsivat vanhat omakotitalot puutarhoineen. Pesulan henkilökuntakaan ei osannut neuvoa, mutta arveli että Signe Grethe oli takin entinen omistaja, ei sen ompelija. Tämä olisi epäilemättä kirjaillut laadukkaamman etiketin ja laittanut mukaan puhelinnumeronsa.

Onko olemassa mitään kauniimpaa kuin tekstiilitaiteilijan käsityö? Kotiin palattuaan nainen pyörähteli peilin edessä. Takin himmeä väri puki häntä ja sen sävy antoi eloa harmaaseen peruukkiin. Mies piti vaimonsa uudesta takista. Ehkä hän näki siinä vihdoinkin jotakin naisellista ja huoliteltua.

Naisen suunnitelmaan mies ei sen sijaan ihastunut. Hän piti sitä vastenmielisenä.

- Ei, ei missään tapauksessa. Kuuntele nyt. Et sinä voi mennä tekemään sellaista. 

Nainen oli innostuksissaan kertonut hänelle että aikoi mennä tapaamaan takin entistä omistajaa. Nyt mies sai hänet tuntemaan itsensä lähinnä rikolliseksi. Mutta mitä voisi oikeastaan tapahtua?

Oli kuulas lokakuun päivä kun nainen lähestyi punaista tiilitaloa. Niittykuja 12. Oliko tämä todellakaan viisasta? Hän hidasti askeleitaan, vielä oli aikaa katua. Ehkä olisi pitänyt tulla ensimmäisen kerran ilman takkia. Kulkea vain ohitse.

Puutarha aidan takana oli kapea, omenoita oli pudonnut jopa jalkakäytävälle. Lehtiä haravoiva nainen huomasi tulijan välittömästi. Hän ei ollut tyly mutta ei myöskään lahjoittanut tälle pienintäkään hymyä. Miksi? Eihän hän ollut mikään kova kuori minkä toisen piti murtaa.

- Anteeksi että sanon rouvalle suoraan, mutta teillähän on Signe Grethen takki. Ei sellaista voi olla kenelläkään muulla. Miten te sen olette saaneet? Ja missä koru on? Oletteko jo mennyt myymään sen? Signe Grethe kantoi aina perintökoruaan takin kauluksessa.

Toinen vaikutti aivan järkyttyneeltä, ja nainen häpesi niin ettei tiennyt miten toimia. Olihan hän tullut tänne ehkä uuden ystävän tai tuttavan toivossa.

- Älkää nyt käsittäkö väärin, nainen jatkoi vakavana. Signe Grethe on äitini. Hän joutui sairaskotiin elokuussa ja pian sen jälkeen takki katosi hänen huoneensa kaapista. Laitoshoidossahan sellaista tapahtuu, asukkaat kiertelevät toisten luona ja omivat vieraita vaatteita. Henkilökuntaa tulee ja menee, ja pesulasta palatessa vaatteet päätyvät harhateille. Ei auta että ne merkitään omistajan nimellä. Mutta tämä tapaus oli vähän kumma, yleensä katoaa vain pienempiä asuja kuten villatakkeja tai puseroita. Kuka asukkaista veisi mukanaan ulkoilutakin huoneeseensa? Pikkuvaatteita, tohveleita ja silmälaseja etsittiin huoneesta toiseen päivittäin, mutta mihin joku vanhus kätkisi suuren ulsterin?

Kukaties tytär epäili että hän oli vieraillut hoitokodissa jonkun toisen asukin luona ja anastanut tai saanut takin tältä. Kuinka uskottava oli selitys että hän oli ostanut sen kirpputorilta, niin pian asun katoamisesta?

Hänen miehensä oli ollut oikeassa. Tilanteesta oli tulossa hyvin kiusallinen.

Tytär ei halunnut takkia takaisin. Hänen äitinsä oli jopa soimannut omaa sisartaan, takin ompelijaa, sen varastamisesta. Nyt kaikki oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Dementoitunut äiti järkyttyisi jälleen ja joutuisi henkiseen kierteeseen josta hänen olisi vaikea irtautua.

Nainen tunsi että hän tuskin pystyisi pukeutumaan ostamaansa takkiin toiste. Ennen joulua hän lahjoitti sen toisen paikkakunnan kirpputorille siinä toivossa ettei se koskaan kävelisi kadulla häntä vastaan.

Vuoden ensimmäisenä arkipäivänä ovikello soi. Mies oli avannut ja tuli järkyttyneen näköisenä takaisin. - Siellä on kaksi siviilipukuista poliisia ja he haluavat keskustella kanssasi.

Niittykujalla käynti sai sittenkin merkityksen, sillä sen ansiosta nainen pystyi vastaamaan heti. Hän oli nähnyt kuka oli anastanut rintakorun takin kauluksesta kirpputorilla. Varas oli takin omistaneen Signe Grethen oma tytär. Selvittämättä on vieläkin kuka oli vienyt takin kirpputorille.