Panttilainaamon naisvirkailija oli todellakin toiminut epätavallisen hitaasti. Siihen oli luonnollinen syy. Mutta hän oli selvästi hätkähtänyt kuullessaan ensimmäisen kerran sormustaan kauppaavan rouvan nimen. Strömblad? Voi hyvä luoja, tämän täytyi olla Taunon vaimo Signe.
Rouva Strömbladista oli vähitellen tullut panttikonttorin kanta-asiakas. Kuinka paljon koruja hän omisti? Mihin hän tarvitsi rahat?
Oli
sunnuntai-iltapäivä kun ovikello soi. Tähän aikaan hän ei odottanut vierasta, ja jäi ihmetellen pöydän ääreen pojan rientäessä eteiseen.
-Äiti, täällä on joku
mies tuomassa kukkia.
Nainen kääntyi hitaasti.
Hänen piti katsoa kauan rappukäytävää kohti ennen kuin hän tunsi tulijan. Miksi
Tauno ilmestyi heille tänään? Olihan sovittu että he tapaisivat toisiaan arkisin pojan ollessa
koulussa tai isänsä luona. Yhden ainoan kerran poika
oli sattunut näkemään Taunon, äitinsä työpaikalla panttilainaamossa.
- Anteeksi että
häiritsen nyt pyhänä. Mutta artikkelimme julkaistiin odottamatta jo menneen viikon
lehdessä. Ostin sinulle heti irtonumeron, ja oli pakko tulla kiittämään että
avasit silmäni kertomalla minulle vaimoni salaisista liiketouhuista. Ja että autoit minua kirjoittamaan niistä niin tunnepitoisen kertomuksen lehden lukijapalstalle.
Nainen tuli keittiöstä
kukkamaljakkoa kantaen. Seitsemän neilikkaa. Mies oli sillä välin istahtanut
päällystakissaan pöydän ääreen. Poika katseli häntä vaieten. Eihän pöydässä istuttu koskaan hattu päässä?
- Et olisi tullut tänään, Tauno. Tiedäthän ettet voi
jäädä tänne kun poika...
- Kulta, olen
pahoillani. Mutta minulla on sinulle muutakin puhuttavaa. Kävin jo ajat
sitten ostamassa tämän panttilainaamosta takaisin. Se kuuluu sinulle, ei valehtelevalle vaimolleni.
Nainen katsoi epätoivoisena sinistä korua, jonka mies ojensi hänelle. Sormukseen upotettu kivi tuijotti heitä kuin vangittu katse. Pojalta pääsi pelästynyt huuto ja hän ryntäsi pois
huoneesta.
Tauno vaikeni hetkeksi. Mistä oli kysymys? Sitten hän hymyili naiselle, lahjaideastaan ja kommentistaan ylpeänä. Nainen oli avannut hänen silmänsä, hän oli sanonut vihjaillen.
Tauno ei tiennyt että naisen vasen silmä oli vain tyhjä kuoppa, jonka täytti posliini. Eikä hän aavistanut, miten paljon tämä oli opetellut katsomaan ympäröivää maailmaa niin, ettei kukaan huomaisi eroa.
Sormus tuntui pilkalta,
vaikka mies ei sitä tarkoittanut. Se muistutti naista kaikesta, mitä hän oli
menettänyt, ja mitä hän ei halunnut paljastaa.
Nainen työnsi rasiaa
kauemmas, ei tarttunut sormukseen.
- Sinä et ymmärrä, hän
sanoi hiljaa. Hänen katseensa - se ainoa todellinen - kääntyi pois.
***
Mies palasi kotiin ja
asetti vaimonsa kadonneen sormuksen takaisin kylpyhuoneeseen, pesualtaan
reunalle.
Tässä kertomuksessa ei ollut yhtäkään voittajaa.
Hätkähdyttävä ja odottamaton loppu.
VastaaPoista