Tänään ja huomenna

 

Oli perjantai, lounastauon aika. Talvikki istui bussipysäkin katoksen alla, katse liimautuneena syyskuun harmaaseen ilmaan. Melko pian muistisairauden toteamisesta hän oli tullut riippuvaiseksi yhteiskunnan avusta, mutta hänen sisällään eli yhä melkein lapsellinen kuvitelma. Jonakin päivänä hän saisi kokea työn ilon, rytmin ja merkityksen mikä kantaa ihmistä aamusta iltaan.

Jalkakäytävällä pysäkin toisessa päässä seisoi kaksi keski-ikäistä naista. Heidän naurunsa oli kevyttä ja tuttua, sellaista, joka syntyy vuosien yhteisestä työstä, jaettujen kahvitaukojen ja kiireisten maanantaiaamujen läpi. Toisella oli vaaleanpunainen pieni kassi jonka koristeellinen etiketti Minun lounaani toi mieleen äidin hillopurkit. Hänkin ostaisi samanlaisen ateriakassin, sitten. Toinen nainen oli pukeutunut unikkotakkiin ja hänen avoimesta käsilaukustaan pilkisti ohut vihreä kansio. Naiset tähyilivät samaan suuntaan kuin odottaen työtoveria. Talvikki kuvitteli että se oli hän. Sitten mentäisiin johonkin tärkeään palaveriin, tai yhdessä torille ostamaan piirakoita.

Bussipysäkki tyhjeni lounaalta palavista ihmisistä, mutta pian sitä kohti asteli poninhäntäinen mies keltaista ruusua kantaen. Hän ei näyttänyt kiireiseltä. Talvikki ajatteli että ruusua olisi pideltävä tyvestä, kukka alaspäin, mutta eivät miehet sellaista tajunneet. Tämä kukka oli niin yksinäinen, kuin suuresta kimpusta erotettu. Mies pysähtyi yllättäen ja ojensi ruusun Talvikille. Hymyili hetken, kumarsi kuin jäähyväisiksi ja käveli pois.

Olivatko he tuttuja? Miksi mies olisi muutoin valinnut hänet? Ehkä ruusu oli tyrkytetty miehelle jonkun marketin avajaisissa ja hän halusi vain päästä siitä eroon. Tai sitten hän oli löytänyt kukan puiston penkiltä, jonkun unohtamana.  Kenties mies oli ohikulkija, joka halusi keventää omaa päiväänsä. Ei hän ainakaan voinut nähdä naisen sisällään kantamaa unelmaa.

Ruusu ei tuoksunut ja sen piikit painoivat sormenpäätä, mutta nainen hymyili. Hän ei muistanut enää, minne kaikki bussit veivät. Mutta hän tiesi, että jokin hänen sisällään oli liikahtanut. Työn ilo ei ole vain työssä, vaan myös siinä, että joku näkee sinut pysäkillä, odottamassa.

Nainen käänteli ruusua kuin se olisi ollut avain salattuun oveen. Bussit tulivat ja menivät, mutta hän ei noussut kyytiin. Hän poimi taskustaan paperinenäliinan ja kietoi sen piikkisen varren ympäri. Samalla hän huomasi maassa paperipalasen, jonka tuuli oli tuonut jalkoihin. Käsin kirjoitettu ostoslista? Miksi hän välitti edes nostaa sen kadulta? Talvikki ei ymmärtänyt että lappu oli pudonnut juuri hänen omasta taskustaan.

Siinä oli vain yksi sana. Huomenna.

Hän käänteli lappua, mutta muuta tekstiä ei ollut. Ei nimeä, ei osoitetta, ei selitystä. Yhtä arvoituksellista kuin ruusumiehen katse.

Talvikki lähti kävelemään kotiin, mutta jokainen askel tuntui nyt erilaiselta. Hän ei enää ollut vain työtön, pysäkille unohtunut hahmo. Hän oli osa tarinaa, jonka alku oli kirjoitettu hänen eteensä, ja jonka jatko riippui siitä, uskaltaisiko hän seurata ruusun ja lapun viitoittamaa polkua.

Asuntolassa oli jo kaivattu Talvikkia. Palattuaan tämä asetti ruusun vesilasiin yöpöydälle ja lapun sen viereen. Hän ei tiennyt, mitä huominen toisi, mutta hän tiesi, että jokin oli muuttunut.

Aamulla Talvikki heräsi aikaisemmin kuin tavallisesti. Ruusu seisoi yhä vesilasissa, hieman nuokahtaneena, mutta sen väri oli syventynyt kuin se olisi imenyt itseensä näkymätöntä voimaa. Paperilapun sana painoi mielessä.

Hän pukeutui hitaasti, valitsi päälleen punaisen syystakin, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja lähti ulos. Ilma oli täynnä odotusta. Tänäänkään hänellä ei ollut suunnitelmia, mutta oli lounasaika ja askeleet kuljettivat, kuten joka arkipäivä, takaisin bussipysäkille. Hänellä oli ainakin päämäärä.

Katoksessa ei ollut ketään. Vain tyhjä penkki, jolle oli unohtunut sanomalehti. Hän istuutui katselemaan vastapäistä liikekorttelia ja mainoskylttejä jotka loistivat ympäri vuorokautta. Pulssi, Alko, H&M.

Mies saapui. Nyt hänellä oli kädessään pieni muistikirja. Hän pysähtyi jälleen Talvikin eteen.

- Tiesinhän minä, että tulisit tänäänkin.

Nainen ei osannut vastata. Hän vain katsoi miestä, joka ojensi hänelle muistikirjan. Sen kannessa ei ollut nimeä.

- Tämä on sinun työsi, mies sanoi. - Kirjoita siihen joka päivä se, mitä näet. Kaikki, mitä muut eivät huomaa.

Nainen avasi muistikirjan. Ensimmäinen sivu näytti tyhjältä, mutta sen keskelle oli piirretty lyijykynällä ohut ruusun varjo, kuin painauma mikä näkyi vain valon kohdatessa oikeasta vinkkelistä.

Hänen unelmansa työn ilosta ei ehkä tarkoittanutkaan toimistoa, työtovereita tai aikatauluja. Ehkä se oli tässä. Nähdä, tallentaa, antaa ajatuksilleen merkitys.

Busseja saapui, mutta kumpikaan heistä ei noussut kyytiin. Talvikki jäi istumaan muistikirja sylissään, ja mies katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Ymmärsi että äiti ei tulisi koskaan enää tunnistamaan häntä. Vielä eilen hän oli elättänyt pientä toivetta kun Talvikki oli seisonut hieman kauempana hänen signeeratessaan uusinta jännitysromaaniaan Naamiona ruusu.

Tilaisuuden jälkeen mies oli jakanut keltaisia pitkävartisia ruusuja yleisölle, mutta silloin äiti oli jo istunut bussipysäkillä kirjakaupan edessä.