Minä pahoitan mieleni.
Huoneeseen jää outo
kaiku. Sellainen, joka syntyy kun jokin pieni mutta tärkeä asia on mennyt
vinoon, eikä kukaan tiedä miten se oikaistaan.
Sinä katsot kuin et ymmärtäisi, mitä pahaa teit. Ehkä et tehnytkään. Ehkä vain avasit oven
väärään aikaan. Mutta minusta tuntuu kuin olisit päästänyt sisään vieraan
tuulen, joka heiluttaa verhoja ja muistuttaa, että kaikki ei liikahtele haluamaani suuntaan.
- Ethän sinäkään muuten ole
koskaan kysellyt mitä kirjoitan. Siksikö että eletään yhdessä? Huomaan että ääneni
särähtää. En haluaisi sen särähtävän. En haluaisi olla se ihminen, joka
loukkaantuu näin pienestä. Mutta loukkaannun silti.
Sinä et vastaa.
Kävelet ikkunan luo ja katsot ulos, kuin etsisit kadulta jotakin selitystä.
Hengitän hitaasti. - Minusta
tuntuu… että kun joku sanoo pitävänsä teksteistäni vain siksi että on sukua, se
tekee niistä vähemmän totta.
Hiljaisuus ei enää
tunnu kylmältä. Se vain odottaa että joku meistä ottaa seuraavan askeleen.
- Minä haluan, että
joku lukee ne siksi että ne merkitsevät jotain. Ei siksi että minä merkitsen.
- Hyvä, sanot. Aloitetaan
siitä.
Lumi jatkaa
putoamistaan. Kadulla ihmiset jatkavat kävelyään. Kaikki palaa normaaliksi, paitsi
että verhotangolla istuu kolme pientä lintua, jotka ovat syntyneet minun
sanoistani.
