Sofia Larsson tiesi, että
jotakin oli tehtävä. Ei siksi, että tavarat olisivat arvottomia, vaan siksi,
että ne olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Peruukkipäät näyttivät siltä kuin
ne suunnittelisivat kuuusikymmentäluvun ylioppilaiden luokkakokousta. Tänne? Taulut ja ryijyt nojasivat toisiinsa kuin salaisuuksia kuiskaillen. Yksi lampuista oli alkanut
kallistua uhkaavasti kuin olisi yrittänyt paeta. Keramiikkakulhon pohjalla oli lappu: tämä on hyvä pähkinöille.
Sofia Larsson rakasti
jokaista esinettä. Mutta hän ei enää mahtunut huoneeseen. Ei fyysisesti, eikä
ajatuksissaan.
“Juuri omistamisen
ympärillä pyörivä mielen täyttyminen - enemmän kuin mikään muu - estää meitä
elämästä vapaasti ja jalosti.”
Bertrand Russellin ajatuksen ydin
on että tavarat eivät ole ongelma, mutta kiintyminen niihin voi kaventaa
elämää.
Russell ei moiti
omistamista sinänsä. Hän kritisoi sitä, miten tavarat alkavat omistaa meitä.
Juuri niin kuin Sofian huoneessa: esineet eivät ole vain esineitä, vaan
velvollisuuksia, muistoja, lupauksia, pieniä sidoksia, jotka vetävät häntä joka
suuntaan.
Tämä ajatus voisi
olla Sofian ensimmäinen askel: kysymys ei ollutkaan siitä, mitä hän heittäisi pois, vaan
siitä, mikä lakkaa hallitsemasta hänen mieltään.
Huone ei enää tuntunut hyökkäävältä. Esineet eivät enää pyydelleet apua. Ne kuiskivat, rauhallisesti, kuin ymmärtäen että Sofia ei ollut heitä vastaan.
Hän vain etsi
tilaa ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti