Ruostetta

 

Elliot löysi jalokuusen taimen sinä keväänä, jolloin hän vielä uskoi, että kaikki tärkeä kasvaa hitaasti ja varmasti. Hän toi sen kaupan pussissa kotiinsa ja kaivoi sille kuopan rinteeseen erkkerin ulkopuolelle. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin puu oli hänen pihansa mahtava hiljainen pylväs, vihreä muistomerkki kaikelle, mikä oli mennyt toisin kuin hän oli kuvitellut, ja myös  kaikelle, mikä oli mennyt paremmin.

Mutta tänä keväänä vahvoilla oksilla näytti olevan ruostetta. Ei kaikkialla, vain siellä täällä, kuin joku olisi käynyt sivelemässä sitä yön pimeydessä ohuella, kuparisella siveltimellä. Uloimmat oksankärjet kasvoivat yhä, kirkkaanvihreinä ja toiveikkaina, mutta sisemmät osat pysyivät ruosteenruskeina.

Elliot valvoi. Hän istui keittiön pöydän ääressä, kuunteli jääkaapin hurinaa ja mietti, mitä tehdä. Hän ei halunnut kaataa puuta. Se olisi ollut kuin repisi sivun pois omasta elämästään. Mutta hän ei myöskään halunnut katsoa sen kuihtumista tai kokea että se kaatuisi talon ylle.

Nyt oli korkea aika kysyä ammattilaisen neuvoa.

Puutarhuri asui kylän laidalla. Vanhassa ruskeassa ruutuikkunaisessa mökissä, jonka pihalla kasvoi kasveja, joita Elliot ei ollut koskaan nähnyt missään oppikirjassa. Osa niistä näytti kuuntelevan, osa näytti nukkuvan, ja yksi näytti jopa selvästi seuraavan Elliotin liikkeitä kuin utelias koira.

Puutarhuri itse oli laiha, harmaahapsinen mies, jonka silmissä oli sellainen viisas katse, joka näkee enemmän kuin mitä ihminen sanoo.

“Jalokuusi?” mies toisti, kun Elliot kertoi tilanteen. “Ruostetta oksilla, mutta uutta kasvua kärjissä. Älä vaan sano että näit myös kuparisia olentoja?”

Tuhoeläimiä? Sieniä? Elliot nyökkäsi, se oli hyvin mahdollista. Tai sitten ei. Hän oli varautunut siihen, että mies nauraisi hänet ulos pihalta.

Mutta puutarhuri ei nauranut. Hän huokaisi syvään, kuin olisi odottanut tätä jo pitkään.

“Kolmekymmentä vuotta sitten”, puutarhuri sanoi, “sinä istutit sen taimen. Mutta et yksin.”

Elliot tunsi, kuinka jokin sisällä liikahti - ei yliluonnollinen muisto, vaan tavallinen, arkinen, kipeä. “Minä istutin sen hänen kanssaan”, Elliot sanoi hiljaa. “Sen ihmisen, joka lähti. Joka ei koskaan tullut takaisin.”

Puutarhuri nyökkäsi.

“Sinä kirjoitit kirjeen hänelle ja työnsit sen taimen juurelle. Sanoit, että jos hän joskus palaisi, hän näkisi, miten suureksi puu oli kasvanut.”

Elliot sulki silmänsä. Muisto ei ollut kirkas, mutta se oli tosi. Hän muisti naurun, joka oli kaikunut pihalla. Ruosteenruskeat palmikot. Hän muisti kädet, jotka olivat pitäneet tainta yhdessä hänen kanssaan.

Mutta heidän puunsa ei taannut yhteistä tulevaisuutta. Elliot muisti sen päivän, jolloin toinen oli lähtenyt. Ei riidan vuoksi vaan siksi, että elämä kuljetti eri suuntiin.

Puutarhuri oli tullut Elliotin mukaan auttamaan häntä. Pian Elliot seisoi pitkään puun juurella, kädet taskuissa, katse oksissa jotka olivat nyt siistityt ja hoidetut. Puu näytti rauhallisemmalta, mutta hän itse ei ollut.

Hän tiesi, kenelle hänen piti soittaa.

Ei siksi, että hän odotti vastauksia. Ei siksi, että hän halusi selityksiä. Vaan siksi, että kolmekymmentä vuotta oli liian pitkä aika olla sanomatta mitään.

Hän meni sisälle, otti vanhan puhelinluettelon laatikosta - sellaisen, johon hän oli joskus kirjoittanut numeroita käsin, ennen kuin kaikki siirtyi puhelimiin ja pilviin. Sivu oli kellastunut, mutta nimi oli siinä yhä.

Hän ei ollut lausunut sitä ääneen vuosikymmeniin. Nyt hän naputti numeron hitaasti, kuin jokainen painallus olisi ollut pieni lupaus itselleen. Puhelin hälytti. Kerran. Kahdesti. Kolmesti.

Elliot oli jo laskemassa luurin alas, kun linja naksahti auki.

Elliot hymyili - ei nuoren miehen hymyä, vaan sellaisen, joka on oppinut, että elämä ei aina anna toista mahdollisuutta, mutta joskus se antaa pienen, hiljaisen hetken, joka on melkein yhtä hyvä.

“Ehkä voisit tulla joskus katsomaan sitä”, Elliot sanoi. Ehdotuksena, mikä ei vaatinut mitään.

Toisessa päässä oli pitkä, lämmin tauko.

“Ehkä voisin”, ääni vastasi lopulta.

Kun Elliot sulki puhelimen, hän tunsi olonsa kevyemmäksi kuin pitkään aikaan. Puu seisoi pihalla, vanha ja vahva, ja sen oksat heiluivat lempeästi tuulessa.

Se ei ollut portti toiseen maailmaan. Se oli portti menneisyyteen, jonka hän oli vihdoin avannut.

Ja se riitti.