Juhannuslahjat

 

Juhannusviikolla postilaatikko päästi jälleen kerran tutun naksahduksen. Se  merkitsi vain yhtä asiaa: Rouva von L oli taas toiminut.

Hän oli teinivuosien ystävätär, ja joka kesä hän lähetti minulle pienen lahjan, joka ei ollut niinkään muisto-esine kuin kommentti meidän molempien omasta arjesta. Minulle se oli aina pieni mukava tervehdys entisestä kotikaupungistani Suomessa. Rouva von L oli jo nuorena sellainen, jonka huoneessa jokaisella esineellä oli paikka, ja jokaisella paikalla oli vielä varapaikka. Hänen pöytänsä laatikot olivat kuin museon arkistoja: kynät värijärjestyksessä, hiuspinnit omassa rasiassaan, ja jopa muistilaput lajiteltuina “tärkeät”, “vähemmän tärkeät” ja “tämäkin on hyvä olla” -kategorioihin. Hän kutoi, ja kirstu oli täynnä hienosti viikattuja villapuseroita. (Minua hän alkoi muistaa uusilla villasukilla.)

Minun huoneeni taas oli sellainen teini-ikäisen elävä organismi. Se kasvoi, hengitti ja muodosti omia ekosysteemejään. Joskus lattialla oli niin paljon vaatteita, että oli vaikea sanoa, oliko kyseessä sotku vai taideteos.

Viimeisestä tapaamisestamme on jo viisikymmentä vuotta. Mutta Rouva von L:n teinivuosien järjestelmällisyys ja minun oma lempeä epäjärjestykseni punoutuvat aina vain yhteen - ei syyllistäen, vaan humoristisesti, kuin kaksi erilaista maailmankuvaa, jotka ovat aina olleet ystäviä.

Ensimmäisenä kesälahjoista saapui tiskirätti, johon oli painettu Pietarsaaren kaupungin symbolit. Se näytti siltä kuin se olisi tarkoitettu sekä keittiöön että kulttuurimuseoon, ja on siitä lähtien koristanut keittiöni seinää. Viime vuonna postiljooni toi vihreän, kukan muotoisen kärpäslätkän, joka näytti enemmän taiteelliselta design-tuotteelta kuin hyönteistyökalulta.

Tänä vuonna paketin kortissa luki:“Ajattelen että Hessu kyllä tarvitsee bikinit eikä ainaisia villasukkia. Hyvää juhannusta!”

Hessu. Minun lempinimeni, jota ei käytä kukaan muu maailmassa. Se oli kuin salainen koodi, joka avasi jonkin teinivuosien kellarin oven - sen, jossa naurettiin liikaa, nukuttiin liian vähän, itkettiin joskus  ja keksittiin toisillemme nimiä, jotka eivät koskaan kuolleet pois.

Avasin bikinipaketin. Siellä oli Arabian kaksi puuvillaista minipyyhettä. Täydellinen lahja. Rouva von L:llä oli huumoria.

Juhannusaurinko paistoi niin kirkkaasti, että tuntui kuin maailma olisi hetken ajan hyväksynyt kaiken: tiskirätit, kärpäslätkät, bikinit ja sen, että joku jossain muistaa minut juuri sillä nimellä, jota en itse enää käyttäisi.

Ja minä tiesin, että ensi juhannuksena postilaatikko narahtaisi taas - ja Rouva von L muistuttaisi, että elämä pysyy elossa vain, jos joku välillä keikauttaa sitä vinoon.

Minulla on huono omatunto. Hän lähetti joka vuosi jotain - jotain yllättävää, jotain harkittua, jotain joka oli selvästi valittu minulle. Ja minä… minä en lähettänyt mitään paitsi kerran pienen violetin värisen reflexiviuhkan nahkahapsuineen.

Sitten löysin laatikon, jossa säilytin asioita, joita en ollut koskaan osannut heittää pois. Sieltä löytyi vanha valokuva: me kaksi teininä, hänen huoneensa täydellisessä järjestyksessä, minun hiukseni täydellisessä epäjärjestyksessä. Hän hymyili kuin joku, joka tiesi jo silloin, että elämässä kannattaa pitää yksi Hessu lähellä.

Laitoin kuvan kirjekuoreen. Lisäsin mukaan pienen, käsin kirjoitetun lapun - ei mitään suurta, ei mitään runollista, vain totuuden.

“Muistan sinut. Ja kiitos, että muistat minutkin.”

Se oli lahja, joka ei ollut tavara. Se oli pala aikaa, jonka vain me kaksi tunnistimme.