6 kesäkuuta

 

6 kesäkuuta Ruotsin lipun päivä, jolloin uudet kansalaiset toivotetaan tervetulleiksi diplomein ja lahjoin.

Mitä Meeri oppi sairaalassa

Kun Meerin oma puoliso syksyllä tuotiin osastolle, Meeri ajatteli ensin, että Heikki vain nukkui huonosti ja istui lopun päivää nojatuolissa vaisuna. Että vanhuus oli tehnyt tehtävänsä, että sanat joskus katosivat ja löytyivät jälleen. Mutta tämä oli toisenlaista.

Heikki makasi sängyssä silmät useimmiten suljettuina vaikka mies ei nukkut, mutta valveilla katse ei tarttunut mihinkään. Se liukui pitkin huonetta kuin etsien jotakin, mitä vain hän näki. Välillä hän kohotti kättään, kuin olisi yrittänyt ottaa kiinni näkymättömästä narusta. Tai näpräsi paitansa reunaa.

Hoitaja sanoi lempeästi: “Tämä on konfuusiota. Deliriumia. Aivojen tilapäistä vajaatoimintaa mikä kyllä menee ohi, ja on hoidettavissa.”

Mutta Meeristä tuntui, ettei mikään mennyt ohi. Kaikki vain liukui kauemmas.

Illalla Heikki alkoi puhua. Ei Meerille, vaan jollekin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä – tai jonka hän luuli seisovan. Hän kertoi, että vene oli irronnut laiturista. Että piti hakea ämpäri. Että joku odotti häntä rannassa.

Meeri istui tuolilla ja kuunteli. Jokainen sana oli kuin särö vanhassa posliinissa: tuttu muoto, mutta vieras ääni.

Kun hän yritti koskettaa Heikin kättä, mies säpsähti ja veti kätensä pois. “Ei nyt, äiti”, hän kuiskasi.

Se sana viilsi Meerin läpi. Ei siksi, että Heikki ei tunnistanut häntä, vaan siksi, että hän näki miehensä äkkiä sellaisena kuin tämä oli ollut ennen häntä – pienenä, pelokkaana, jonkun toisen turvaa etsivänä. Silloin Meeri ymmärsi jotakin, mitä ei ollut ennen tajunnut: että vanhuus ei ollut pelkkää haurautta, vaan paluuta johonkin hyvin varhaiseen. Että ihminen saattoi lopulta tarvita samaa lempeyttä, jota hän oli joskus kauan sitten saanut.

Hän nousi ja istui sängyn reunalle. Ei enää yrittänyt korjata Heikin sanoja, ei palauttaa häntä tähän hetkeen eikä harmistuneena muistuttaa jostakin mikä oli unohtunut. Vielä tänä aamuna kotona hän oli tiuskinut Heikille. ”Minähän olen merkinnyt rastilla allakkaan mitkä päivät ovat mennet. Senkun katsot siitä milloin taksi tulee niin ei tarvitse kysyä minulta seitsemän kertaa. Minä en kestä tätä stressiä, että aina jätät kaiken viime sekuntiin.”

Meerille selvisi että hänen tehtävänsä oli nyt olla se joka ei katoa viereltä. Hän vain laski kätensä varovasti miehen käsivarrelle ja sanoi hiljaa:

“Minä olen tässä. Ei ole kiire minnekään.”

Heikki ei vastannut. Mutta hänen hengityksensä tasaantui, eikä hänen katseensa ollut enää tuskainen. Pilke silmäkulmassa hän jopa halasi hoitajaa joka lupasi käydä katsomassa ja auttamassa monta kertaa, milloin vain. "Ajatteles Heikki, nyt ensiksi käyn hakemassa sinulle tarjottimen missä on lihapullia sipulikastikkeessa ja vielä puolukoiden kera. Sinä olet varmaan jo nälkäinen pitkän päivän jälkeen sairaalassa. Nostan vähän sänkyä niin voit syödä siinä istuen. Ja huomenna rasvataan nuo kuivat jalkasi."

Meeriä melkein hävetti. Hän ajatteli, kuinka usein hän oli tuhahtanut miehelle kotona, ettei sohvapöydän äärellä sopinut syödä päivällistä nojatuolista roikkuen, oli vaan jaksettava tulla ruokapöytään ja mieluiten villatakki päällä.

Ehkä tämä oli nyt heidän uusi tapansa olla yhdessä. Ei enää keskustelun, ei yhteisten muistikuvien kautta, vaan läsnäolon. Sen hiljaisen, haurastuneen rakkauden, joka ei vaatinut mitään takaisin.

***

Kun he tulivat kotiin, Heikki astui kynnyksen yli kuin ihminen, joka palaa paikkaan, minkä muistaa vain osittain. Hän pysähtyi eteiseen ja katseli ympärilleen, aivan kuin olisi yrittänyt muistaa, missä mikäkin oli ollut ennen kuin kaikki meni hieman sekaisin.

Meeri riisui hänen takkinsa ja ripusti sen naulaan. “Sinä olet kotona nyt”, hän sanoi, mutta ei painokkaasti, ei vaativasti. Vain rauhallisesti ja turvallisena toteamuksena, joka sai jäädä ilmaan vastausta vaatimatta.

Lopulta Heikki nyökkäsi hitaasti. “Onko tämä… meidän?”

Meeri hymyili. “On se, meidän koti. Ja sinä saat olla täällä juuri sellaisena kuin olet.”

 

Ei se tältä näyttänyt

 

Meeri istui akuuttivastaanoton muovituolissa, sellaisessa joka nitisi joka kerta kun siirsi painoa. Hän oli tullut tarkistuttamaan omituisen, pienen pistoksen kyljessään, mutta nyt hän oli keskellä raakaa sosiaalista ilmiötä, jota hän ei tajunnut edes olevan olemassa.

Pienessä vastaanottohuoneessa istui rivi iäkkäitä naisia vieläkin iäkkäämpien, vapisevien ja huonokuuloisten puolisoidensa kanssa. Naisia yhdisti sama ilme: kulmat kurtussa, suu tiukkana viivana, vieressään miehet hiljaisina, väsyneinä, vähän anteeksipyytävän näköisinä.

Mikäli naiset edes puhuivat, he tekivät sen kovaäänisesti, kuin olisivat olleet jossain kyläkokouksessa eivätkä sairaalan odotustilassa.

“Minähän sanoin sinulle jo viikko sitten, että se jalka ei parane itsestään”, yksi puhisi miehelleen.

“Jos et olisi kaatunut taas, minun ei tarvitsisi nyt istua täällä kun on muutakin tekemistä”, toinen tuhahti omalleen.

”Herranjumala, nyt kaadoit pullosta vettä housuillesi”, kolmas totesi.

Neljäs huokaisi mielenosoituksellisesti, tavalla joka oli enemmän performanssia kuin hengitystä.

Meeri katseli heitä ja mietti, mistä nämä kaikki vihaiset akat olivat yhtäkkiä materialisoituneet. Ja miksi jokaisella oli mukana mies, joka näytti siltä kuin olisi unohtanut kotona jotain tärkeää - esimerkiksi oman tahtonsa.

Meeriä alkoi suorastaan kuumottaa poskista, kun hän seurasi sivusta, miten jotkut naiset puhuivat omille miehilleen. Näkivätkö he itseään ulkopuolelta? Näkivätkö he, miten väsyneitä ja avuttomia heidän miehensä olivat? Näkivätkö he, miten heidän sanansa osuivat kuin toistuvat iskut jo haavoittuneeseen?

Hän ei uskonut, että he olivat pahoja ihmisiä. He olivat todennäköisesti uupuneita, pelokkaita ja täysin yksin vastuunsa kanssa. Mutta silti. Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa kuunnella.

Meerin ei tehnyt mieli tuomita ketään. Hän tiesi, että sairaalatilanteet väsyttävät ja jännittävät. Takana oli ehkä valvottu yö ja vastuu käynnin järjestämisestä. Hän tunsi jälleen pienen piston kyljessään, mutta vielä enemmän hän tunsi piston jossain muualla.

Hän nojautui taaksepäin, venytteli jalkojaan ja kuiskasi itselleen. “Jos nämä ovat aikuisia ihmisiä, minä olen astronautti.”

Juuri silloin yksi miehistä vilkaisi Meerin suuntaan ja hymyili varovasti, kuin olisi halunnut sanoa: Kiitos, että joku muukin huomaa tämän.

Meeri puristi käsilaukkuaan ja ajatteli:

Joskus kaikkein julmimmat sanat sanotaan silloin, kun ihminen ei enää jaksa nähdä toisen haavoittuvuutta.

Ja se, jos mikä, tuntui hänestä kaikkein surullisimmalta. 

Ja että hän, Meeri Ebba, 79,  oli juuri tajunnut  itse olevansa yksi näistä naisista.

 

Digitalisoitu pankkivirkailija

 

Aamuisin pankin ovet avattiin kello 8.45, mutta Jorma Uolevi, Jomppa, tuli paljon ennen muita. Hän piti varttitunnista jolloin pankkisali oli vielä hiljainen, koneet käynnistyivät hitaasti ja kahvipannun ensimmäinen porina täytti tilan. Se oli hänen päivänsä paras hetki. Järjestys ennen ihmisiä.

Jomppa oli ollut pankkivirkailija jo kolmekymmentäneljä vuotta. Hän ei ollut erityisen sosiaalinen, mutta asiakkaat pitivät hänestä. Hän oli rauhallinen, ei koskaan hoputtanut ketään, ja hänellä oli erikoinen kyky muistaa summia. Jos joku nosti 2500 markkaa edellisellä viikolla, Jomppa muisti sen. Hän ei tehnyt sillä tiedolla mitään mutta se vain jäi päähän.

Tiistaina, joka alkoi aivan tavallisena pankkipäivänä, sisään astui vanha mies. Harmaa takki, hieman liian suuret kengät, katse joka ei pysähtynyt mihinkään. Jomppa ei ollut nähnyt häntä ennen, mutta jotakin hyvin tuttua miehessä silti oli.

Mies tuli suoraan hänen tiskilleen. “Haluan nostaa rahaa”, mies sanoi matalalla äänellä.

“Kuinka paljon?”

“32 500 markkaa.”

Jomppa kohotti kulmiaan, mutta vain sisäisesti. Hän oli nähnyt isompiakin nostoja. Hän tarkisti henkilöllisyyden, kirjoitti kuitin ja laski setelit pöydälle.

Kun mies otti rahat, hän sanoi hiljaa: “Jos joku kysyy, en ollut täällä.”

Jomppa jäi tuijottamaan miestä, mutta tämä oli jo kääntynyt ja käveli ulos. Ovi sulkeutui pehmeästi hänen perässään.

Jomppa ei kertonut kenellekään.

Kolme päivää myöhemmin poliisi tuli pankkiin. Kaksi tutkijaa. Vakavia mutta kohteliaita. He kysyivät, oliko Jomppa nähnyt tietyn näköistä miestä. He näyttivät valokuvan.

Sama mies.

“Kadonnut henkilö”, toinen poliiseista sanoi. “Hän katosi viime viikon tiistaina. Onko hän käynyt täällä?”

Jomppa tunsi, kuinka niskaan nousi kylmä hiki. Viime viikon tiistaina? Mutta mieshän oli ollut hänen tiskillään vasta toissa päivänä.

Jomppa ei sanonut mitään. Ei valehdellut, ei myöntänyt. Hän vain pudisti päätään.

Poliisit kiittivät ja lähtivät.

Seuraavana aamuna Jomppa palasi tiskilleen. Hän tarkisti päivän ensimmäisen asiakkaan tiedot.

Mutta laskukoneessa oli jotakin outoa.

Hänen oma nimensä. Hänen oma tilinsä. Ja nosto: 32 500 markkaa, tehty tiistaina kello 10.14.

Jomppa tuijotti riviä pitkään. Hän ei ollut koskaan nostanut niin paljon rahaa. Hän ei edes tiennyt, että hänen omalla tilillään oli sellainen summa.

Pankki oli äskettäin asentanut valvontakameran, ja nyt sen ruudulla näkyi Jomppa tiskin takana. Ja hänen edessään hän itse.

Myöhemmin illalla kotonaan hän sulki verhot ja istui keittiön pöydän ääreen, yrittäen päättää kumpi oli oudompaa. Sekö että joku oli nostanut hänen tililtään rahaa hänen nimissään vai se, että rahat olivat jo hänen pöydällään ennen kuin nosto oli edes tapahtunut.

Talletettu filmi näyttää seuraavan aamun pankissa.

Ensimmäinen asiakas tulee sisään klo 9.01. Kollega Saara tervehtii häntä iloisesti, mutta kun Jomppa kävelee ohi, Saara hiljenee kuin joku olisi painanut mykistysnappia.

- Huomenta, hän sanoo lopulta. Mutta ääni on liian tasainen, kuin harjoiteltu. Kun Jomppa kysyy, onko kaikki hyvin, Saara vastaa:

- Meillä on tänään uusi toimintamalli. Digitaalinen. Ensimmäinen liikepankki joka on asentanut sellaisen. Sinä tiedät kyllä.

Mutta Jomppa ei tiedä. 

Häntä ei enää ole. Kaikki tiedot hänestä on poistettu systeemistä jonka mukaan hän ei ole koskaan edes kuulunut pankin työntekijöihin.

 

 

 

 

Sadun aika

 

Olin lupautunut lapsenvahdiksi naapurin Aliisalle.

Hermostutti vähän. Mitä puuhaa tällainen vanha fossiili keksii viisivuotiaan kanssa koko päiväksi? Enhän minä tiedä mitään digitaalisista peleistä, ja hyllyssäkin on enää vain lukematon liuta keittokirjoja.

Ei hätää! Keksimme yhdessä että keksitään yhdessä satu.

Sohvan nurkkaan rakennettiin ensin kertojapesä. Ei mikään tavallinen pesä, vaan sellainen, jossa tyynyt olivat kuin vuoret ja viltti kuin lämmin luola. Aliisa asetteli ne hyvin vakavana, sillä pesän rakentaminen on tärkeä seremonia. Minä suoristin viltin, Aliisa tökkäsi siihen pienen kuopan ja sanoi: “Tohon tulee piilopaikka.”

Karkkikulho asetettiin keskelle pesää kuin jonkinlainen tarinankeksimisen alttari. Säännöt olivat yksinkertaiset: jokaisesta ideasta sai ottaa yhden karkin. Aliisa piti tästä säännöstä erityisen paljon.

Tunnelma oli pehmeä ja kupliva. Ulkona oli tavallinen päivä, mutta pesän sisällä istuimme satulähteen äärellä.

Alotetaanpa alusta.

Paljastin Aliisalle salaisuuden. Epäilin että minun talossani asuu kotitonttu. Ei mikään tavallinen tonttu.

Aliisa oli heti mukana ja ehdotti, että tontulla olisi vain yksi jalka, koska se on söpömpää niin. Hän sai karkin. Sitten Aliisa keksi, että tonttu hyppii kuin pupu, mutta vähän vinosti. Toinen karkki. Sitten hän tiesi, että tonttu varastaa sukkia, koska se tarvitsee tonttuperheelle makuupussit. Kolmas karkki.

Tontun nimi on Knuutti Kaksonen, ja hän on ylpeä ammatistaan. Hänen suvussaan on jo vuosisatojen ajan kerätty yksittäisiä sukkia, hanskoja ja korvatulppia. Se oli kunniatehtävä.

***

Jossain vaiheessa karkkikulho alkoi näyttää siltä, että tonttu oli käynyt sielläkin. Aliisa nojasi minuun, poski lämpimänä, ja jatkoi vielä hetken: “Ja sitten… sitten se tonttu… se…”

Lause jäi kesken. Hengitys muuttui tasaiseksi. Pieni käsi jäi karkin päälle, mutta ote heltisi.

Aliisa nukahti juuri siinä kohdassa, kun olimme keksimässä, mitä muuta tonttu varastaa.

Pienten torkkujen jälkeen tyttö avasi silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Ilme kertoi että hän ei ollut aivan varma, oliko yhä unessa vai jo hereillä.

“Missä se tonttu on?” Aliisa kysyi, aivan kuin olisi jatkanut lausetta, joka jäi kesken ennen nukahtamista.

Hymyilin. “Se taisi käydä täällä sillä aikaa kun nukuit.”

Aliisa nousi istumaan, hiukset pörrössä, poski punaisena viltin jäljistä. Hän katsoi karkkikulhoa ja totesi hyvin vakavana: “Se otti yhden karkin. Ihan varmasti.”

Sitten hän kertoi, että oli nähnyt unta. Tonttu oli tullut kertojapesään, hypännyt yhdellä jalalla tyynyltä toiselle ja kuiskannut hänelle, että sukkien kerääminen on kyllä tärkeä työ, mutta hän aikoo kerätä myös yksinäisiä pyykkipoikia, koska ne ovat surullisia. Tonttujen vaihtotorilla voi sitten käydä kauppaa. Yhdellä pyykkipojalla saa yhden sukan.

Aliisa kertoi kaiken tämän niin päättäväisesti, että kyllä se tonttu todella tuntui käyneen kertojapesässämme.

***

Jos jokin esine koostuu vähintään kahdesta osasta, voit olla varma: Kaksonen-suvun tontut ovat kiinnostuneita. Jos olet huomannut, että keittiökaapista löytyy aina enemmän muovikansia kuin niihin sopivia purkkeja, niin tiedät ettet asu yksin…

 

Merkittävä päivä

 

Oli perjantai. Tuulikki oli saanut illaksi kutsun vanhalta tuttavaltaan Marjalta. “Tule klo 18. Pienet synttärit, lämmin tunnelma.” Marja ei ollut koskaan ollut erityisen läheinen, he tunsivat toisensa kuntosalilta ja marketista. Mutta kutsu tuntui harmittomalta. Tuulikki päätti mennä, olihan hän viettänyt liikaa iltoja yksin sen jälkeen kun Markus oli jättänyt hänet.

Kun Tuulikki saapui pieneen omakotitaloon korttelin päässä, jokin tuntui heti oudolta. Ei ilmapalloja, ei lahjapöytää, ei onnittelukortteja. Sen sijaan olohuoneen pöydällä oli kolme läppäriä, kasa papereita ja kahvikuppeja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi hätäisesti siirretty syrjään.

Marja hymyili hermostuneesti.

– Kiva kun pääsit. Meillä on onkin nyt vähän erikoisempi ilta.

Tuulikki ehti vastata vain “Ai?”, kun kaksi muuta vierasta nousi sohvalta. He eivät näyttäneet juhlijoilta. He näyttivät ihmisiltä, jotka eivät halunneet tulla nähdyiksi.

– Sinä olet se, joka tuntee pankkijärjestelmät, eikö niin? toinen miehistä kysyi.

Tuulikki jähmettyi. Hän oli ollut pankissa töissä vuosia sitten, mutta ei koskaan missään “järjestelmätehtävissä”. Hän oli ollut asiakaspalvelija.

– En ymmärrä, miksi olen täällä, Tuulikki sanoi ja vilkaisi ovea.

Marja puri huultaan.

– He tarvitsevat apua. Minä lupasin, että tunnet pankkien käytännöt ja sanoin että voisit neuvoa.

Mies työnsi läppärin Tuulikin eteen. Näytöllä oli pankin sisäisiä näkymiä muistuttava sivu, mutta se ei ollut aito. Se oli selvästi rikollisiin tarkoituksiin rakennettu.

– Meillä on tunnukset, mutta emme saa vahvistusta läpi. Sinä tiedät, miten nämä kierretään, mies sanoi.

Tuulikin sydän hakkasi. Hän tajusi, että kyse oli rikollisesta operaatiosta,ja että hänet oli houkuteltu paikalle “synttäreille” vain siksi, että hänestä voisi olla hyötyä.

Mutta hän huomasi myös jotain muuta. Läppärin vieressä oli puhelin, jonka näytöllä vilkkui ilmoitus:

“Viranomaiset matkalla. Pidä heidät paikalla.”

Tuulikki tunsi kylmän väreen. Marja ei ollutkaan rikollinen. Hän oli ilmiantaja.

Marja katsoi Tuulikkia suoraan silmiin – pieni, nopea, melkein huomaamaton nyökkäys.

Tuulikki ymmärsi. Hänen tehtävänsä ei ollut auttaa rikollisia. Hänen tehtävänsä oli viivyttää heitä.

– No ehkä minä voin katsoa, Tuulikki sanoi ja istuutui. Hän avasi läppärin, siirteli hiirtä, esitti kysymyksiä, selitti “turvaprotokollista”, joita ei ollut olemassakaan.

Miehet hermostuivat. He alkoivat riidellä keskenään. Aika kului.

Sitten pihalta kuului auton ovien paukahdus. Kova koputus oveen.

– Poliisi! Avatkaa!

Miehet yrittivät paeta, mutta uloskäynti oli jo tukittu. Tilanne ratkesi sekunneissa.

Kun poliisit veivät miehet ulos, Marja romahti tuolille.

– Anteeksi, että vedin sinut tähän. Mutta ilman sinua he olisivat karkuteillä.

Tuulikki istui hetken hiljaa. Hän ei ollut tullut syntymäpäiville. Hän oli tullut keskelle rikosoperaatiota – ja auttanut pysäyttämään sen.

Kun hän lopulta lähti kotiin, hän huomasi ajattelevansa yhtä asiaa.

Joskus elämä kutsuu tilaisuuksiin, jotka osoittautuvat aivan muiksi kuin oli luvattu – mutta joista voi silti tulla tarina mitä ei koskaan unohda.

 

Toukokuun viimeinen askel

Toukokuun viimeinen, mikä päättyy tänään? Alkaako mitään?

Jatkuuko vain kaikki luullakseni kesken jäänyt?

Sitä miettiessäni todellisuus ehtii ohitse ja katoaa korttelin taakse. Se unohtaa kadulle vanhan salkun jossa taatusti ei ole mitään arkista.

Ainoastaan tuulenpuuska, joka karkaa kun avaan vetoketjun.

Kirjoittamaton loppu, huolellisesti taiteltuna neljään vaihtoehtoon. Loppu mihin?

En uskalla nostaa laukkua, varjo ei suostu liikkumaan. Se katsoo, puhuu.

“Minä olen se hetki, jonka ohitit. Mutta minä en ole vielä ohitse.”

Sitten se astuu itse takaisin laukkuun, sulkee vetoketjun ja katoaa pimeyteen.

Jäljelle jää tuulenpuuska, joka ei enää mahdu minnekään sillä nyt on kesäkuu!

.