Sormuksen paluu, osa 3/3

Panttilainaamon naisvirkailija oli todellakin toiminut epätavallisen hitaasti. Siihen oli luonnollinen syy. Mutta hän oli selvästi hätkähtänyt kuullessaan ensimmäisen kerran sormustaan kauppaavan rouvan nimen. Strömblad? Voi hyvä luoja, tämän täytyi olla Taunon vaimo Signe.

Rouva Strömbladista oli vähitellen tullut panttikonttorin kanta-asiakas. Kuinka paljon koruja hän omisti? Mihin hän tarvitsi rahat?

Oli sunnuntai-iltapäivä kun ovikello soi. Tähän aikaan hän ei odottanut vierasta, ja jäi ihmetellen pöydän ääreen pojan rientäessä eteiseen.

-Äiti, täällä on joku mies tuomassa kukkia.

Nainen kääntyi hitaasti. Hänen piti katsoa kauan rappukäytävää kohti ennen kuin hän tunsi tulijan. Miksi Tauno ilmestyi heille tänään? Olihan sovittu että he tapaisivat toisiaan arkisin pojan ollessa koulussa tai isänsä luona. Yhden ainoan kerran poika oli sattunut näkemään Taunon, äitinsä työpaikalla panttilainaamossa.

- Anteeksi että häiritsen nyt pyhänä. Mutta artikkelimme julkaistiin odottamatta jo menneen viikon lehdessä. Ostin sinulle heti irtonumeron, ja oli pakko tulla kiittämään että avasit silmäni kertomalla minulle vaimoni salaisista liiketouhuista. Ja että autoit minua kirjoittamaan niistä niin tunnepitoisen kertomuksen lehden lukijapalstalle.

Nainen tuli keittiöstä kukkamaljakkoa kantaen. Seitsemän neilikkaa. Mies oli sillä välin istahtanut päällystakissaan pöydän ääreen. Poika katseli häntä vaieten. Eihän pöydässä istuttu koskaan hattu päässä?

-  Et olisi tullut tänään, Tauno. Tiedäthän ettet voi jäädä tänne kun poika...

- Kulta, olen pahoillani. Mutta minulla on sinulle muutakin puhuttavaa. Kävin jo ajat sitten ostamassa tämän panttilainaamosta takaisin. Se kuuluu sinulle, ei valehtelevalle vaimolleni.

Nainen katsoi epätoivoisena sinistä korua, jonka mies ojensi hänelle. Sormukseen upotettu kivi tuijotti heitä kuin vangittu katse. Pojalta pääsi pelästynyt huuto ja hän ryntäsi pois huoneesta.

Tauno vaikeni hetkeksi. Mistä oli kysymys? Sitten hän hymyili naiselle, lahjaideastaan ja kommentistaan ylpeänä. Nainen oli avannut hänen silmänsä, hän oli sanonut vihjaillen. 

Tauno ei tiennyt että naisen vasen silmä oli vain tyhjä kuoppa, jonka täytti posliini. Eikä hän aavistanut, miten paljon tämä oli opetellut katsomaan ympäröivää maailmaa niin, ettei kukaan huomaisi eroa. 

Sormus tuntui pilkalta, vaikka mies ei sitä tarkoittanut. Se muistutti naista kaikesta, mitä hän oli menettänyt, ja mitä hän ei halunnut paljastaa.

Nainen työnsi rasiaa kauemmas, ei tarttunut sormukseen.

- Sinä et ymmärrä, hän sanoi hiljaa. Hänen katseensa - se ainoa todellinen - kääntyi pois.

***

Mies palasi kotiin ja asetti vaimonsa kadonneen sormuksen takaisin kylpyhuoneeseen, pesualtaan reunalle.

Tässä kertomuksessa ei ollut yhtäkään voittajaa.