Vanha tuttu

Mitä rouva Joutsenkanervalle mahtaa kuulua nykyisin? On ehtinyt vierähtää jokunen vuosi siitä kun hän esiintyi kertomuksissani. Tiedän vain että rouva sai viime kuussa uuden naapurin, entisen hautausurakoitsija herra Myntin. Tässä pieni ote.

- Eihän elämässä ole kaiteita muutenkaan, herra Myntti ajatteli tyynenä sunnuntaiaamuna kun hän vihdoinkin rohkeni astua parvekkeelleen. Reunasuojan lisäksi sieltä puuttui valitettavasti myös väliseinä. Tässä viime vuosisadan rapatussa talossa naapurit elivät jonkinlaisessa yhteisasumuksessa missä maailmasta tuli aivan liian tiivis, mutta läheisyys ei kuitenkaan tehnyt ihmisistä läheisiä. Niukat sananvaihdot liikkuivat neutraalilla alueella missä yleensä oltiin hieman oikeassa ja hieman väärässä.

Itäisellä naapuriparvekkeella istui rouva Joutsenkanerva kiinalaisessa aamutakissaan, diadeemi keskellä punaista hiuspehkoa, kuin olisi ollut jonkin pienen kuningaskunnan hallitsijatar. Vaskiset korut helisivät naisen laihoissa ranteissa hänen levitellessään Tarot-korttejaan. Se tuntui olevan rouva Joutsenkanervan oma pyhärituaali. Hiljainen hetki, jolloin hän järjesti maailmaa symboleiksi ja kuvioiksi, ikään kuin elämä olisi helpommin ymmärrettävissä kun sen jakoi pieniin arkanoihin.

Yhtäkkiä yksi korteista luiskahti rouvan kalpeasta kädestä herra Myntin jalkoihin. Nauru ei ollut koskaan kuulunut miehen työtehtävään, eikä sellainen kuplinut hänen kurkustaan nytkään. Sanaakaan sanomatta, tuskin pienen epämääräisen hymyn rouvalle lahjoittaen, hän ojensi kortin varovasti takaisin.

Herra Myntti tunsi kuinka parvekkeen reuna humisi kuin olisi ollut elävä. Miestä huimasi ja hän päätti vetäytyä sisätiloihin.

- Erittäin kiinnostavaa! Se oli nelonen, Maljojen Kortti, rouva Joutsenkanerva huudahti ja sammutti innosta vapisten savukkeensa kiinalaiseen tuhatvuotiseen lootuskuppiin. Hän painoi tumpin syvemmälle astiaan, varovasti, melkein kunnioittavasti, kuin olisi palauttanut jotakin takaisin sen alkuperäiseen paikkaan.

- Onni ei ole koskaan puhdasta, hän sanoi hiljaa, enemmän itselleen kuin herra Myntille. - Se tarvitsee vähän tuhkaa pysyäkseen paikallaan.

- Muistaakohan tuo edes itseään, rouva Joutsenkanerva tuhahti pettyneenä naapurin kadottua. Tietyt ihmiset kulkevat päivänvalossakin kuin loputtomassa varjossa.