Odottamaton reaktio

Kyllikki oli täyttänyt kuusikymmentäviisi, mutta sisällä sykki yhä sama uteliaisuus ja mielikuvitus kuin nuorena. Kun kustantamo hyväksyi hänen esikoisteoksensa - jota hän oli pohtinut öisin ja kirjoittanut aamuisin keittiön pöydän ääressä miehen vielä nukkuessa - hän tunsi että maailma avautui sittenkin vielä kerran.

Kun kirja sitten palkittiin, se tuntui epätodelliselta. Kyllikki oli ehtinyt ajatella, ettei hänen sanoillaan olisi paikkaa muiden elämässä. Mutta raati oli lukenut, huomannut, arvostanut. Hän halusi jakaa ilon ensimmäiseksi sen ihmisen kanssa, joka oli nähnyt hänet jo silloin, kun hän tuskin haaveili kirjoittamisesta. Teinivuosien ystävättären, jonka kanssa hän piti vieläkin yhteyttä.

Kyllikki kirjoitti viestin huolellisesti, melkein juhlallisesti. Ei prameillen, mutta ylpeänä. Hän kuvitteli ystävän hymyilevän, ehkä onnittelevan. Muistavan ne vanhat keskustelut, kun he olivat istuneet rappukäytävässä ja pohtineet mitä elämästä voisi tulla.

Vastaus viestiin tuli nopeasti, mutta se ei ollut sellainen kuin Kyllikki oli kuvitellut. Ystävä ilmoitti olevansa alituisesti niin työn alla, ettei hänellä ollut aikaa lukea kirjaa. Hänen oli tehtävä viikoittaiset ruokatilaukset. Vaihdettava lakanat ja imuroitava sängyt sitä ennen. Käytävä hautausmaalla hoitamassa kukat. Kytättävä sairastelevaa miestä joka kaatuili sekä kotona että ulkosalla. Taloyhtiön kanssakin oli riitaa autotallin kunnosta.

Vastaus oli ohut, kylmä viilto. Ei dramaattinen, mutta terävä. Kyllikki ei ollut odottanut ylistystä, mutta jotakin lämpöä ja iloa. Että toinen olisi pysähtynyt hetkeksi hänen saavutuksensa äärelle. Miten hauras se toivo olikaan, jonka varaan hän oli rakentanut tämän pienen juhlahetken.

Kyllikki sulki koneen. Ulkona tuuli liikutti pihakoivun latvaa, mutta sisällä oli hiljaista. Hän ei itkenyt, ei suuttunut. Hän vain tunsi jymähdyksen. Joskus suurin ilo muuttuu varjoksi, jos se ei löydä paikkaa toisen ihmisen sydämessä.

Mutta kirja oli yhä olemassa! Se oli hänen. Se oli todiste siitä, että elämä voi yllättää vielä myöhäänkin vaikka kaikki eivät pysähdy sitä katsomaan.

Hän jäi tietysti miettimään toisen reaktiota, ja aavistus alkoi muotoutua. Ystävän sävy ei ollut ainoastaan mielenosoituksellisen kiireinen. Siinä oli jotakin kireää, jotakin puolustavaa, ikään kuin hän olisi halunnut sulkea oven vähän liian nopeasti niin että se huomattaisiin.

Kyse ei ollutkaan ajankäytöstä. Ystävä ei halunnut lukea kirjaa koska toisen menestys oli hänelle vaikea pala.

Ajatus ei ollut miellyttävä. Kyllikki ei ollut koskaan halunnut kilpailla ystävänsä kanssa. He olivat kulkeneet rinnakkain, jakaneet elämänvaiheita, mutta eivät koskaan mitanneet toisiaan. Nyt tuntui siltä, että jokin vanha, näkymätön vertailu oli noussut pintaan - sellainen, jota Kyllikki ei ollut tiennyt olevan olemassa.

Hän oivalsi että kateus voi olla hiljainen mutta kauan kytevä. Se voi piiloutua lauseeseen, joka on näennäisesti harmiton mutta jonka alla sykkii pieni, vihertävä varjo. Tai kekäle mikä ei ota sammuakseen.

Osoittautuisi että lähimpien joukossa oli muitakin jotka eivät halunneet antaa tilaa toisen menestykselle.

Kyllikille tuli paha mieli kun hän ymmärsi että kateus ei ole vihaa, vaan joskus surua siitä, että oma elämä ei ole sellainen kuin toivoisi.

Tietysti oli myös toisenlaisia ihmisiä - sellaisia, joiden sydän avautui hänen ilolleen kuin ikkuna kesäaamuna. Jotkut ystävät ja tuttavat riemastuivat aidosti. Heidän viestinsä olivat lämpimiä, pitkiä, täynnä uteliaisuutta ja vilpitöntä ylpeyttä. He kysyivät miten palkintotilaisuus oli mennyt, ja milloin he saisivat oman kappaleensa signeerattuna. He puhuivat kirjasta kuin jostakin yhteisestä voitosta, ikään kuin Kyllikin menestys olisi heijastunut heihinkin.

Kyllikki avasi läppärinsä. Siellä odotti seuraava käsikirjoitus.