Syksy saapunee
tänäkin vuonna meidän kylään niin kuin se aina saapuu. Hiljalleen, taivas kuulaana, maa vähän
märkäpintaisena. Paikallislehti kertoo jo nyt heinäkuussa että sillä on kerrottavaa, mutta ei
paljasta kaikkein kiinnostavimpia käytännön asioita siitä, mitä päättäjillä on takataskussa. Saamme vain lukea että meidän
alueemme on valittu kollektiiviliikenteen uusimman kokeilun kohteeksi. Taas kerran? Kuten kerroin edellisessä postauksessani, olemme olleet viimeiset kesät ilman bussia, koulujen ollessa suljettuina. Miksi jälleen me? Onhan kunnassamme kymmeniä muitakin pikkukyliä joilla on oma säännöllinen bussinlinjansa.
Saamme tietää että kylämme reitille ilmestyy syksyn aikana uusi vempele, Bus On Demand. Tarpeidenmukainen linja-auto mikä kulkee vain silloin kun joku sitä tarvitsee. Projekti vaaatii virtuaaliset pysäkit ja älypuhelimeen uuden sovellutuksen. Kylän vanhukset nyökkäilevät kohteliaasti, vaikka muutamien ilme sanoo: “Mikä ihmeen sovellutus, ja virtuaalinen? Eivätkö ne enää osaa äidinkieltään? Joku puhahtaa. "Eihän minulla ole älypuhelinta, tyttökö tämän nyt sitten saa hoitaa?"
***
Testin aika lähestyi. Reitillä nähtäisiin pian uusi sininen minibussi. Ainoaa kookasta siinä oli kyljen englantilainen teksti BUS ON DEMAND. Ensimmäisenä
päivänä Hilkka yritti tilata bussin, mutta painoi vahingossa kakkosnappia,
joka oli jostain syystä juuri siinä missä hänen sormensa aina osui. Toisessa päässä keskus
valisti Hilkkaa siitä että sairaskuljetus tuli tilata päivää ennen. Hilkka joutui
selittämään, ettei hänellä ollut hengenhätää, vain kiire kirpputorille.
Sitten koitti päivä,
kun bussi katosi. Sovellutus näytti, että se oli tulossa, mutta kartalla se pysyi
paikallaan kuin olisi juuttunut johonkin näkymättömään suohon. Lopulta kävi
ilmi, että kuski oli pysähtynyt virtuaaliselle pysäkille, joka oli merkitty
keskelle metsää, koska joku oli - luultavasti vahingossa - piirtänyt sen kartalle digitaalisesti
koiran tassulla.
Kuski odotti siellä kärsivällisesti,
koska ohjeissa luki: “Odota matkustajaa.” Mutta sellaista ei tullut. Kukaan ei
edes tiennyt, että pysäkki oli olemassa.
Kun bussi lopulta
löytyi, kuski kertoi nähneensä kaksi peuraa, yhden eksyneen suunnistajan ja
jonkun, joka näytti meditoivan kannon päällä. “Mutta ei yhtään matkustajaa”.
Kun syksy kääntyi
talvea kohti, kunnan virkamiehet alkoivat huomata, että Bus On Demand -kokeilun
raportit olivat… no, värikkäitä. Niissä esiintyi sanoja kuten “metsä”, “kaksi peuraa”,
“akuton taskupuhelin”, “sairaankuljetustilaus”, “katoamistapaus” ja
“viisivuotias pehmolelumatkustaja”. Yksi raportti sisälsi pelkän lauseen“Kuski löysi virtuaalisen
pysäkin, mutta tilaaja ei pysäkkiä”.
Kun viimeinen Bus On
Demand ajoi kylän läpi vuoden kuluttua, Hilkka seisoi portillaan ja heilutti sille kuin
vanhalle ystävälle. “Hyvästi, moderni maailma!” hän huusi. Sairaskuljetustaksi
ajoi ohi juuri samalla hetkellä, ja kuski nosti kättä tervehdykseksi. Hilkka ei
uskaltanut heiluttaa takaisin, ettei mies tulkitsisi sitä tilaukseksi.
Seuraavalla viikolla
kylän tuttu linja-auto palasi reitilleen. Sama vanha sininen bussi, joka
oli kulkenut jo 90-luvulta asti. Se pysähtyi oikeille pysäkeille. Niille jotka
oli merkitty fyysisillä kylteillä, ei koiran tassulla.
Vanhukset nousivat kyytiin helpottuneina. "Nyt voi luottaa siihen milloin auto tulee."
Mutta takapenkillä istui Hilkka ja mutisi itsekseen. “Eihän tämä meno ole enää mistään kotoisin. Sen on vaan odottamisen arkea. Pitää taas kytätä kelloa. Minä kaipaan aikatauluttomuutta, kun se uusi vempele tuli silloin kun sen tarvitsi, ja haki läheltä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti