Tämä tapahtui joskus 70-luvulla. Seuramatkoihin koukkuuntuneet vanhempani istuivat jälleen kerran vierekkäin bussissa kuin
kaksi muuttolintua, jotka ovat nähneet kaikki vuodenajat. Kesät pohjoisessa, syksyt Etelä-Euroopan maissa. Kauemmas ei jaksettu lentää, oma maailmanosakin tarjosi tarpeeksi kiinnostavia kohteita. Auto huristi moottorietiellä, maisemat vaihtuivat, ja voin kuvitella että äitini katseli ulos ikkunasta sillä poissaolevalla ilmeellä, joka kertoi että hän
mietti olivatko kaikki tarpeelliset tavarat mukana tai mitä heille illalla tarjottaisiin ravintolassa. Hän muisti viime matkalta tarjoilijan sanat kehnolla suomen kielellä: - Ei, ei se juusto. Ei madamelle.
Sitten bussin takaosista ilmestyi akrobaattisen kaverinsa kanssa pieni poika heidän eteensä. Sellainen napakka, utelias, nelivuotias filosofi, joka ei
pelkää kysyä mitään, mutta pysytteli rauhallisesti käytävällä.
Hän osoitti äitiäni
sormella ja kysyi kirkkaalla äänellä niin että kaikki lähinnä istuvat kuulivat:
- Mikäs ton nimi on?
Äitini hätkähti. - Minun? No minä olen Marja.
Poika nyökkäsi, mutta
ei ollut lainkaan tyytyväinen.
- Mä kysyin sulta että mikä ton
nimi on.
- Kenenkä ton? Sehän on kummallinen sana.
Poika mietti hetken.
Sitten hän osoitti äidin vieressä istuvaa isääni ja kysyi uudelleen.
- No, mä tarkoitan tota sun poikaas.
Mikä sun poikas nimi on?
Bussissa syntyi
hiljaisuus. Sitten nauru. Sellainen lämmin, aaltoileva, koko bussin mittainen
nauru, joka saa jopa kuljettajan hymyilemään peilin kautta. Pieni piristys matkaan.
Äitini vain pudisti
päätään.
- Voi kultaseni… se
poika on jo yli kuusikymmentä ja istuu tässä minun vieressä kun se on liian vanha leikkimään. Se on sellainen pappa vaan.
Poika katsoi isääni
pitkään, arvioiden. Sitten hän totesi:
- Ai toi. No hyvä.
Ja käveli pois kuin
olisi juuri suorittanut tärkeän väestönlaskennan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti