Galleristi Ilmari
Vaskelainen oli mies, joka uskoi kahteen asiaan. Että taide on valhe, ja että
hyvä valhe kannattaa kertoa kunnolla. Hän osasi piirtää ja maalata, mutta häneltä puuttui kyky markkinoida teoksiaan. Sitä vastoin hän oli ikään kuin onnistunut opettelemaan näkymättömyyttä osana taiteeseen, ja siitä hän osasi kertoa monta kiehtovaa tarinaa.
Ilmarin pienen sotkuisen gallerian Kolme Vaskikoukkua seinillä roikkui teoksia taiteilijalta,
jota kukaan ei ollut koskaan tavannut. Jokaisen taulun alareunaan Ilmari oli kiinnittänyt käsin kirjoittamansa harmaan karheapintaisen lapun taiteilijan taustasta. Taiteilijan nimi oli Selinde Rauta-Puro. Nimen
Ilmari oli keksinyt eräänä yönä, kun hän tarvitsi rahaa ja kaipasi jotakuta,
joka olisi tarpeeksi mystinen myydäkseen. Hän maalasi myös "omakuvan" taiteilijasta.
Selinden teokset
olivat outoja: harmaita, melkein värittömiä maalauksia, joissa näkyi varjoja
esineistä, joita ei ollut olemassa. Ilmari maalasi ne itse, mutta lisäsi
jokaisen taulun taakse käsin kirjoitetun merkinnän: “Selinde Rauta-Puro, kevät 2014, yötyö sairaalassa vietetyn viikon jälkeen”.
Ja ihmiset uskoivat.
Eräänä torstaina
galleriaan astui nainen, jonka katse oli veitsenterävä ja pyyhki kerralla koko huoneen yli. Hänen nimensä oli Mirva
Kylä, taidehistorioitsija, joka oli erikoistunut kadonneisiin
taiteilijoihin.
Mirva pysähtyi
Selinden suurimman teoksen eteen - “Varjon kolmas muoto".
“Haluan ostaa tämän. Mutta haluan myös tavata taiteilijan.” Ilmari hymyili, mutta sisällä hänen vatsansa kääntyi ympäri.
“Selinde ei tapaa ketään. Sairastuttuaan hänestä on tullut erakko.” Mirva ei hymyillyt takaisin. “Erakotkin vastaavat sähköposteihin.”
lmari tiesi, että
hänen oli luotava Selindelle elämä. Ei vain nimi ja teokset, vaan historia.
Hän rakensi yhden yön
aikana kokonaisen identiteetin:
- syntynyt
1979 Korpijärvellä
- opiskellut
hetken Turun taideakatemiassa
- lopettanut
äkillisesti
- muuttanut
syrjäiseen mökkiin
- maalannut
vain öisin
- vältellyt
ihmisiä
- lähettänyt teoksensa galleriaan postipaketeissa,
joissa ei ollut lähettäjän nimeä.
Hän loi myös
sähköpostiosoitteen: selindeR@harmaatausta.fi
Seuraavaksi hän kirjoitti Mirvalle
viestin, jonka piti kuulostaa taiteilijalta, joka pelkäsi maailmaa:
“En tapaa ketään.
Maalaan vain varjoja. Ne eivät siedä valoa.”
Mirva vastasi heti.
Hän halusi nähdä mökin ja kääntyi Ilmarin puoleen kun vastausta ei tullut. Ilmari ei omistanut mitään mökkiä, mutta
hän tiesi yhden aivan lähistöllä. Se oli vanha, hylätty kalamaja järven rannalla, jonka
omistajaa kukaan ei ollut nähnyt vuosikymmeniin.
Hän lähti siivoamaan sitä,
ripusti seinille muutaman vanhan kankaan, ja jätti pöydälle puoliksi juodun
kupin teetä ikään kuin Selinde olisi juuri lähtenyt ulos.
Kun Mirva saapui, hän tutki mökkiä kuin rikospaikkaa. “Missä taiteilija on?” hän kysyi.
Ilmari kohautti olkapäitään. “Selinde tulee ja menee. Hän ei kerro kenellekään aikataulujaan.”
Mirva nosti lattialta
pienen paperin. Siinä oli lyijykynällä piirretty varjo, joka muistutti ihmisen
kasvoja.
“Selinde ei ole ollut täällä viikkoihin”, Mirva sanoi. “Mutta joku on.”
Mirva alkoi tutkia
Selinden taustoja. Hän löysi ristiriitoja. Koulun arkistoissa ei ollut Selinden
nimeä, postilokero oli avattu vasta kuukausi sitten, ja mökin omistaja oli
kuollut jo 2008.
Viikkoa myöhemmin Mirva palasi galleriaan. “Ilmari, sinä tiedät. Selindea ei ole olemassa.”
Ilmari katsoi häntä pitkään, kuin harkiten, pitäisikö hänen jatkaa valhetta vai antaa sen pudota lattialle. Sitten hän sanoi: “Taide ei ole olemassa ennen kuin joku uskoo siihen.”
Mirva hymyili ensimmäistä kertaa. “Se on totta. Ja siksi ostan teoksen.”
Mirva julkaisi Liekkihiilessä myöhemmin artikkelin: “Selinde Rauta-Puro. Taiteilija, jota ei ole, mutta jonka teokset ovat.”
Artikkeli yhdessä tulevien näyttelyjen kanssa teki
Selindestä kulttihahmon. Teokset nousivat arvoon, ja Ilmari jatkoi maalaamista, edelleen Selinden nimellä.
Sekä Mirva että
Ilmari tiesivät totuuden. Mutta kukaan
muu ei halunnut tietää.
Sillä joskus paras
petos on se, joka ei vahingoita ketään ja jonka kaikki hyväksyvät. Hyvä petos ei nojaa faktaan, vaan siihen että ihmiset haluavat
uskoa johonkin. Mystisyys antaa tilaa mielikuvitukselle, ja mielikuvitus tekee
työn puolestasi. Taulu, jonka alkuperä on hämärä, tuntuu joskus jopa arvokkaammalta kuin
taulu, jonka tarina on selvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti