Muisto
talosta on jäänyt kiinni puupalikkaan.
Mitä iäkäs äitini ajatteli
sen maalatessaan, kun hän oli kauan sitten käymässä luonani? Arjen huolet
eivät rasittaneet. Oli keskikesä, ja me "tytöt" olimme kahdestaan kotonani. Ehkä äiti tunsi jotakin tällaista, istuessaan siinä pensseli kädessään:
“Tuo ikkuna, ne
kukat… se oli se kesä Karjalan Kannaksella, jolloin kaikki oli vielä
yksinkertaista.”
Punainen talo on kuin ajatus turvapaikasta johon voi palata mielessään, vaikka se ei enää
fyysisesti ole tavoitettavissa. Tiedän, kävimme paikalla Uudellakirkolla Viipurin läänissä vuosikymmeniä sitten. Löysimme vain saunan rauniot, kivet. Niiden keskellä kasvoi kookas pihlaja.
Maalauksessa on myös
leikkisyyttä: ikkunan sisäpuoli ja talon ulkopuoli, kaksi näkökulmaa samassa kuvassa. Kun paha tuli sisälle, hyvä lensi ikkunasta ulos?
Mistä puupala oli
löytynyt? Ehkä vanhasta ladosta tai piharakennuksesta, joka purettiin. Ehkä se
oli ajopuu meren rannalta, tai yksinkertainen jämä puutöistä. Oliko
se sellainen pala joka tuntui hyvältä kädessä ja oli siksi säilynyt kokoelmissani?
Äiti näki palikassa sopivan
kokoisen menneen maailman kantajan. Hän oli maalannut ennenkin, eikä tarvinnut aikaa pohtia.
Mystiikkaa? Kyllä, mielestäni. Ikkuna ja talo ovat kuin kaksi porttia samaan sisäiseen maisemaan, yksi sisältä ulos, toinen ulkoa sisään.
Vanha puupalanen ja lyhyt
keittiön pöydän äärellä vietetty hetki kuvaavat eri aikojen
päällekkäisyyttä. Se, mitä äiti tunsi silloin, jatkuu nyt minun katseessani.
Mietin allekirjoitusta.
Punaiset merkit kulmassa ovat kuin loitsu. AKK, ja vuosiluku joka on tuskin luettavissa. “Minä, äitisi, olin tässä. Tämä hetki oli totta.” Tänä syksynä äitini täyttäisi 110 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti