Aamu on vielä viileä,
mutta Sintra istuu jo ulkona kuin joku, joka on päättänyt että kesä kyllä toteuttaa
hänen odotuksensa. Valkoviini on kirkasta, melkein läpinäkyvää. Kun valo osuu
lasiin, näyttää siltä kuin hän joisi jalokiviä. Hän nostaa lasia hitaasti, ei
juhliakseen vaan vahvistaakseen itselleen, että tämä on hänen valtakuntansa -
katu, pöytä, tuoli, ohikulkevien varjot. Niinhän se onkin, arkisin, vuodet
ympäriinsä, mutta toisella tavalla. Odottamaton tuulenpuuska saa servetin
liikahtamaan kuin joku olisi kumartanut hänelle. Pakostakin se tuo mieleen
lukuisat sakkolaput jotka lepattavat hänen ansiostaan autojen tuulilaseissa.
Sintra odottelee
kärsimättömästi ensimmäistä ohikulkijaa joka miettii kuka tämä nainen oikein on.
Hän tuntee olevansa vihdoinkin
täysin vapaa. Ja, yhtä tärkeää, täysin
näyttävä vaikka kukaan ei olisikaan katsomassa.
Sintra kantaa
heinäkuun aamuhetkeä kuin se olisi ohut, kristallinen kruunu. Mutta sen alta
tunkee yhä painajainen, joka yrittää takertua hänen kehoonsa. Parkkivahdin
yksitoikkoinen työ, loputon kierros, jossa jokainen auto on vielä yksi lisää,
jokainen ohikulkija ärsyke.
Hän yrittää unohtaa halveksitun
työnsä. Siksi hän istuu katutarjoilussa, valkoviini timantin hohtoisena. Ikään
kuin kaksi lasillista alkoholitonta juomaa sittenkin voisi huuhtoa mielestä harmaan
rutiinin, monotonisen valvonnan.
Sintra nostaa
lasinsa, maksaa laskunsa ja kun hän lopulta nousee katukahvilasta, hänen
autonsa tuulilasissa lepattaa sakkolappu kuin kesän ensimmäinen varoitus siitä,
ettei mikään pysy hallinnassa. Ei edes kuninkaallinen aamu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti