Kuka haravoi lunta järvellä?

Tämä tapahtui minulle monta vuotta sitten. Muutin vain lystikseni henkilöiden nimet. Meistä kahdesta minä en muuten ole se Ulla. 

Marita seisoi keittiön ikkunan ääressä kahvimuki kädessään ja tunsi tutun, pienen ärtymyksen piston nähdessään tumman hahmon järvellä. Haravan kanssa, jäällä? Keskellä lumisinta talvea, jolloin edes postilaatikolle ei viitsinyt mennä ilman syvää sisäistä valmistautumista.

Hän siristi silmiään. Hahmo liikkui kuin olisi päättänyt haravoida koko järven. Mitä ihmettä?

Ulla. Totta kai se oli Ulla. Kukapa muu.

Marita veti villatakin ylleen ja lähti ulos. Lumi narskui terävästi, äänellä joka muistutti häntä lapsuuden pakkasaamuista kun hengitys tuntui jäätyvän sieraimiin.

“Ulla! Mitä sinä teet?” hän huusi jo rannalta.

Naapuri kääntyi, posket punaisina ja harava kädessä kuin jonkinlainen epätoivoinen talvipuutarhuri.

“Minun silmälasini”, Ulla sanoi. “Ne putosivat jonnekin tänne lumen sekaan. En nähnyt mihin.”

Marita huokasi. Putosivat, tietenkin. Nenältä? Ullalle sattui aina kaikenlaista: avaimet katosivat, postit lensivät tuuleen, kerran hän oli onnistunut hukkaamaan polkupyöränsä pihalleen. Ulla jakeli auliisti puutarhastaan taimia naapureille ja tuli kaivamaan ne takaisin sitten kun ne olivat alkaneet menestyä paremmin toisten hoivissa. 

Eivät he koskaan olleet vetäneet yhtä köyttä, ei varsinaisesti, mutta Marita ei myöskään ollut ihminen joka jättäisi toisen jäätymään järvelle haravan kanssa.

Hän alkoi kävellä sinne tänne. Kaikkialla lumessa oli jalanjälkiä, eikä Ulla tietenkään muistanut missä hän oli vaeltanut.

Hetken päästä Marita huomasi jotain outoa. Kaksi ruohonkortta törrötti lumen alta. Nyt talvella, kaukana rantakaislikosta?

“Katso nyt tätä”, Marita mutisi ja kumartui. Korsissa oli punertava sävy, kuin ne olisivat saaneet auringonlaskun värin itseensä. Hän tarttui toiseen ja nykäisi.

Toinen korsi seurasi mukana. Ullan silmälasit. Sankojen päät törröttämässä kuin kaksi talven uhmavoimaa.

“Voi hyvä tavaton.” Ulla kuulosti sekä helpottuneelta että nololta. “Minä jo luulin että ne olivat vaikka pudonneet jonkun kalamiehen poraamaan aukkoon, täällähän on niitä kaikkialla.”

Marita ojensi lasit hänelle. “Sinun pitäisi laittaa niihin kaulanauha. Tai GPS.”

“Ehkä minun pitäisi laittaa GPS-paikannin itseeni”, Ulla sanoi ja pyyhki laseja hihallaan. “Minä olen sellainen kulkeva katastrofi.”

“Lähdetään pois”, Marita sanoi lopulta. “Täällä on kylmä.”

He kävelivät takaisin rantaan, ja Marita huomasi, että Ullan askel oli kevyempi nyt kun lasit olivat taas nenällä. Hän itse tunsi olonsa oudolla tavalla tyytyväiseksi, vaikka ei olisi koskaan myöntänyt sitä ääneen.

Kun he pääsivät pihalle, Ulla pysähtyi.

“Kiitos”, hän sanoi hiljaa. “Sinä olet yleensä se, joka löytää sen mitä minä kadotan.”

Marita kohautti olkapäitään. “Jonkunhan on tehtävä se. Enkä minä löytänyt koskaan rannekelloasi jonka pudotit kun aloitte rakentaa. Jossakin talon alla se kai tikittää vieläkin.”

Seuraavana aamuna Ulla soitti. ”Kuule, voisitko tulla tänne kun minulla on juuri pannukakku uunissa?”

Ihmeellistä, eihän Ulla yleensä tarjonnut hänelle mitään. Ehkä hän halusi kiittää avusta.

Ulla jatkoi. ”Ne soittivat nimittäin töistä ja ihmettelivät miksi en tullut. Ja minä kun luulin että tänään oli vapaapäiväni. Nyt on siis lennettävä, ajattelin että vahtisit uunia. Jätä se pannukakku sitten vaan tiskipenkille, pojat tulevat omilla avaimillaan tunnin kuluttua syömään.”