Kun pukuhuoneen ovi sulkeutuu, huoneeseen jää vain hiljainen sähköinen surina ja vaniljan tuoksu, joka on tarttunut kaikkeen. Sulkapuuhkaan, pyyhkeeseen, jopa peilin reunoihin. Tanssijatar ei ole enää täällä, mutta hänen läsnäolonsa on. Se on jokaisessa esineessä, joka odotti aina häntä kuin pieni kuoro.
Pöydällä lepää punainen
huulipuna, korkki halkeamilla. Se on nähnyt iltoja jolloin yleisö oli kylmä, ja
iltoja jolloin joku itki takahuoneessa. Iltoja jolloin tanssijatar itse ei
tiennyt, miksi oli lavalla.
Vieressä on pieni
kulho glitteriä, joka on levinnyt pöydälle kuin tähtipöly. Glitter ei koskaan
pysy siellä missä sen pitäisi. Se karkaa, kulkeutuu hiuksiin, lattialle,
kengänpohjiin. Se on kuin tanssijattaren varjo. Kevyt ja levoton, aina
liikkeessä.
Strassikorvakoruista toinen
oli kadonnut vuosia sitten. Tanssijatar ei koskaan löytänyt sitä. Hän sanoi,
että koru katosi sinä iltana, kun hän päätti jättää jonkun taakseen. Hän ei kertonut kenet. Sitten, eräänä iltana kadonnut koru makasi jälleen peilipöydällä.
Ennen kuin nainen sulki pukuhuoneen oven viimeisen kerran, hän kohotti leukansa peilin edessä ja hymyili. Vuosikymmenten kimallus ei kuitenkaan enää peittänyt väsymystä, joka oli hiipinyt hänen kehoonsa. Hän oli tanssinut läpi myrskyjen, rakastanut yleisöä, rakentanut itselleen elämän joka loisti kuin paljetit lavavalon alla. Muista hengittää ennen valoja...
Nyt hän astui ulos kadulle, jossa aamu oli harmaa
ja hiljainen. Hän hymyili. Eläke ei ollut loppu, vaan uusi esiintymislava,
jossa hän saisi vihdoin tanssia vain itselleen.
Illalla hän sytyttäisi uuden matkakynttilän. Uuden matkan liekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti