Sanoja

- Meidän sukumme naislinjassa vanhuus on kuin periytyvää kompetenssia, suorastaan erikoisosaamista.

Olimme astelleet Aleksanterinkatua tuppisuina ennen kuin Tapio lausui toteamuksensa, kuin olisi lukenut sääennusteen tai lakipykälän mihin ei ollut tarvetta suhtautua tunteella. Tuskin hän tahtoi olla ironinen, hänen oli vain vaikea riisua päältään tiedeanalyytikon panssariaan. Mutta nyt sanoihin oli tullut jotakin omistavaa. Oliko mies valinnut ne tarkoituksella? Mielenkiintoista. ”Meidän sukumme”, hän oli sanonut. Eihän meillä kahdella ollut yhteisiä biologisia juuria. Satuimme vain kuulumaan suureen suomalaiseen ikäluokkaan. Tapion tausta oli minulle täysin tuntematon. Tiesin ainoastaan että hänet oli adoptoitu kapaloiässä sukulaisperheeseen.

Ehkä Tapion sanoihin sisältyi kyseenalaistamista. Tapaamisemme tänään oli nimittäin pelkästään lainsäädännön sanelema. Hänen ottoäitinsä oli kuollut, ja olimme palaamassa perunkirjoituksesta. Ainoastaan meidät, eläkeikää lähestyvät serkukset, oli kutsuttu paikalle kuolinpesän osallisina. Saavuttuani asianajajan toimistoon kauppatorin laidalla Tapio oli jo ollut paikalla. Hän ei tehnyt elettäkään tullakseen kättelemään, vaan jäi seisomaan kädet puuskassa selkä ikkunaa vasten. Oliko asento suojautumista vai torjuntaa? Ensi sanoikseen mies pahoitteli että olin pakotettu tänne sietämään hänen läsnäoloaan. Sisimmässäni olin ehtinyt elätellä toiveita toisenlaista kohtaamisesta niin monen vuosikymmenen jälkeen, mutta hän antoi ymmärtää että vapaaehtoisesti emme tapaisi enää tämän päivän jälkeen, ja virallisetkin syyt olivat nyt loppuneet.

Viimeksi olin nähnyt Tapion lukioikäisenä. ”Nähnyt” oli osuva sana. Lapsuuden toveruus oli haihtunut väliltämme. Tapio vaihtoi sittemmin sukunimeä, kuin otsikoksi uuteen kertomukseen mihin me muut emme kuuluneet.

Nyt ilmeni että perin kaiken. En ollut tehnyt mitään väärää, mutta en kokenut myöskään riemua. Tunsin itseni miltei syylliseksi kun toinen jäi ulkopuolelle ja minä en. Oli samalla kiitollinen siitä että asia ei mennyt riidaksi. Tapio hyväksyi testamentin, vaikka rintaperillisenä hänellä olisi ollut oikeus lakiosaan. - Kyseessä on niin kutsutun äitini viimeinen tahto, eikä minulla ole siihen mitään sanomista, hän totesi.

- Joo, vanhoiksi ne naiset ovat tulleet ainakin tähän asti, vastasin Tapion toteamiseen. Mutta tunsin jo, ennen kuin sanat ehtivät ulos suustani, että ne olivat liian kevyet ja kielellisesti maallikkomaiset Tapion analyysiin verrattuna. Hän oli omasta mielestään poiminut esille jotakin paljon painavampaa, näkymättömän perintöesineen kaltaista, ja minä kommentoin kalleutta liian simppelisti aivan kuin olisin tökännyt sivuun peltisen teelusikan.

Tapio nyökkäsi tuskin, kohotti vain päätään. Pieni itsevarma liike kertoi että hän oli odottanut juuri tuollaista vastausta. Minun tehtäväni oli vain vahvistaa hänen maailmankuvansa.

Jatkoimme pitkin Aleksanteria. Itse en piitannut seuraelämän etiketeistä, mutta eikö niin sivistynyt mies tiennyt että hänen olisi tullut naisseurassa kulkea sillä puolen jalkakäytävää mikä oli lähinnä katuliikennettä ja pyörätelineitä? Epäkohtelias hiljaisuutemmekin venyi moukkamaisesti, ja siihen olimme syyllisiä kumpikin. Ei sen takana piileskellyt riitaa eikä mitään muutakaan erimielisyyttä, mikä olisi voinut toimia selityksenä. Meidän välillämme versoi yksinkertaisesti henkinen etäisyys, mikä kasvaa lopulta välinpitämättömyydeksi kun toinen alkaa katsoa pilvenreunaltaan alaspäin, eikä edes yritä peittää sitä.

Tapio oli tunnettu kulttuurihahmo, akateemikko jota tilattiin luennoimaan ja jonka kirjoituksia käsiteltiin lehdistössä. Mies oli tottunut siihen, että hänen sanansa painoivat enemmän kuin muiden. Minä taas olin hänen silmissään… no, se liian tavallinen serkku jolla oli moukkamainen suku. Juuri niin hän oli kerran kirjoittanut minulle kirjeessään. Valitettavasti sellainen, joka ei ollut koskaan pyrkinyt mihinkään merkittävään.

Kun erosimme kadun kulmassa, Tapio ei katsonut taakseen. Minä katsoin. Siinä hetkessä ymmärsin, ettei pintahienoston perintö ollutkaan raha tai pitkäikäisyys, vaan taito tehdä toisesta näkymätön.