Kun kuningatar astui veteen, kuu nousi hänen taakseen kuin vanha liittolainen. Vesi ei kylmentynyt, vaan avautui kuin lämmittävä kaiken kietova verho, ja sen alla leijuvat timantit alkoivat hitaasti kääntyä kohti, kuin ne olisivat muistaneet hänet.
Kuningatar ui eteenpäin ilman kiirettä. Jokainen veto sai metsälammen kuiskaamaan menneitä kruunajaisia, unohtuneita lupauksia ja salaisuuksia, jotka vain syvyydet olivat jaksaneet kantaa. Kun hän sukelsi, kruunu ei pudonnut. Se vain välähti kuun valossa ja muuttui hetkeksi joksikin, mitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt. Hän ajatteli, että kruunu oli aina ollut liian äänekäs. Se kertoi hänelle, mitä hänen piti olla, mutta ei koskaan kysynyt, mitä hän halusi. Syvyydessä kruunu oli kevyempi, melkein lempeä - kuin se olisi ymmärtänyt, että täällä ei ollut hovin katseita, ei odotuksia, ei historiaa, joka painoi hartioita.
Ja kun hän lopulta nousi pintaan, timantit jäivät pyörimään lammen mutaisessa vedessä, kuin ne olisivat toivoneet, että hän olisi jäänyt vielä hetkeksi kuuntelemaan niiden kanssa hiljaista, vedenalaista laulua.
Hän toivoi että että jonakin päivänä toinen kuningatar uskaltaisi tulla tänne, syvyyteen, ja huomaisi ettei kruunu olekaan se, mikä loistaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti