En tiedä mitä olisi voinut tapahtua mikäli en olisi matkustanut niin usein äitini luokse. Reino ei kuitenkaan tuntunut häiriintyvän läsnäolostani, vaan oli kokeillut jälleen kerran kepillä jäätä. Hän oli kysynyt äidiltä voisiko asua tämän huoneistossa kolme kuukautta putkiremontin aikana. Nyt äiti ei jaksanut ottaa kantaa vaan pyysi epätoivoisena minua soittamaan Reinolle kotoani.
Kerroin miehelle ettei sellainen järjestely kyllä sopinut meille. Hän ei ottanut lainkaan pahakseen, totesi vaan iloisesti että ei hätää, kyllä asia järjestyisi.
Tämän tapauksen
jälkeen vaihtoehdot olivat nähdäkseni vähissä. Varmuuden vuoksi ostin äidin
huoneiston itselleni, ja hän sai asua siellä kunnes lopultakin pääsi
kaipaamaansa palvelutaloon keskikaupungilla. Äidin muutettua pidin kaksion
itselläni vielä monta vuotta, jotta minulla olisi paikka missä yöpyä kun
matkustin tervehtimään häntä. Yhtiövastike oli tuolloin niin pieni, että viikot
hotellissa olisivat tulleet kalliimmiksi. Nyt viihdyin kuin omassa kodissa.
Reino tuntui yhä
soittavan äidille päivittäin. Ei ihme että mies tiesi tarkalleen milloin minä
olin tulossa Suomeen.
Reinon tarvitsikin tietää. Hänellä oli avain asuntooni. Minulla ei ollut aavistustakaan asiasta, ja se oli karmeaa kuulla vasta nyt. Aloin nähdä melkein surrealistisia painajaisunia hattupäisestä, äänettömästä hahmosta joka penkoi öisin asuntoani.
Kuinka usein mies oli oleskellut huoneistossa
poissa ollessani? Miksi hän ylipäänsä oli saanut sinne oman avaimen, ja
milloin? Kun äiti kertoi asiasta, soitin Reinolle ja vaadin häntä luovuttamaan
avaimen välittömästi takaisin. Hän tuli sen kanssa palvelukotiin jo samana
päivänä. Toivoin ettei miehelle jäänyt kopiota.
Reinon soitot
loppuivat siihen.
***
Minjan kuolemasta on nyt monta vuotta, mutta Reinon tarina askarruttaa minua vieläkin. Mikäli hän elää, hänestä tulee tänä vuonna satavuotias.
Miehen kertomukset olivat outoja
palasia joita en kyennyt koskaan sovittamaan yhteen. Mutta en voinut tehdä
muuta kuin kuunnella ja nyökätä, koska äitini oli päättänyt uskoa mieheen. Se
oli tuskattomampaa kuin kysely, eikä ainainen epäilyni ollut hänen murheensa.
Kaikilla ihmisillä on menneisyytensä ja pahkuransa.
Tuntuu turhalta
arvailla oliko Reino joku muu kuin minä hän esiintyi. Ei hän nähdäkseni ollut
pahantahtoinen, kun taas minussa ehkä oli jotakin liian terävää ja
malttamatonta. Olinko tehnyt virheen jättämällä äidin yksin epäluulojeni
kanssa?
Ehkäpä Reino vain
tarvitsi ihmisen joka ei kysellyt liikaa, ja äiti antoi miehen olla. En tule
koskaan saamaan selvyyttä siitä mikä oli kaikkein tärkeintä heidän välillään.
***
Tositarina äidistäni.
Minja 1916-2015.
Loppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti