Leila aikoo pitää
kesätauon kirjoittamisesta. Vähemmän saavutusta ja enemmän olemista sekä
lukijoille että itselle - selkeä ja helppo päätös! Hän yrittää olla kirjoittaja,
joka viettää kesäänsä rannalla, piknikillä, puistossa, ehkä jopa uimassa ilman
että jokainen vesipisara muuttuu metaforaksi.
Mutta merkit
viittaavat siihen, että valoisa vuodenaika ei sittenkään aio antaa hänen
levätä. Jo muutaman päivä kuluttua Leila tuntee olonsa rauhattomaksi. Alitajunta
rupeaa tekemään itselleen muistiinpanoja varastoon.
Sitten hän näkee
unen.
Kuningatar mustavalkoisessa
viitassaan muistuttaa sanaristikkoa. Kaataa kahvia mukiinsa. Mutta höyryävä
juoma ei olekaan kahvia vaan pieniä, mustia kirjaimia, jotka pulppuavat
pinnalle kuin ne olisivat juuri heränneet ja venytelleet jäseniään. Ne
muodostavat ensin mitäänsanomattomia tavuja, sitten sanoja, lopulta lauseita,
jotka yrittävät kiivetä mukin reunojen yli kuin miniatyyripakolaiset.
Aakkoset takertuvat suuhun.
Kuningatar yskii ulos puolikkaan virkkeen, joka juoksee pöydälle ja piiloutuu
servietin alle. Hän laskeutuu laiturilta syvään veteen, mutta kirjaimet eivät
huku. Niillä on pienenpienet pelastusrenkaat.
Rannalla hän yrittää
rentoutua, mutta kirjaimet seuraavat joka paikkaan kuin ärsyttävät muurahaiset.
Ne ilmestyvät eväsrasiaan, ja suurin niistä hyppää mansikan päälle kuin
akrobaatti. Puistossa tuuli puhaltaa kirjaimia hiuksiin, kuningattaren kruunun sakaroihin.
Takertuvat sinne kuin itsepäiset ideat, jotka eivät ymmärrä kesäloman
käsitettä.
Leila herää. Pian hän
istuu rantalaiturilla, aurinko kasvoillaan. Mukissa kirjaimet pulppuavat,
kuplivat, ja kuiskivat…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti