Siljen päätös

 

Silje huomasi sen ensin pieninä säröinä. Ystävätär, joka ennen oli ollut lämmin ja hauskaa seuraa, alkoi soittaa yhä useammin. Puhelut eivät olleet lyhyitä kuulumisten vaihtoja, vaan tuntikausia kestäviä monologeja, joissa Silje oli taustahenkilö, kuuntelija, jonka omalla jaksamisella ei tuntunut olevan mitään arvoa. Päin vastoin, ystävättären mukaan hän piristyisi tämän soitosta ja tarvitsi todella sellaista juttuhetkeä. Olivathan he kumpikin jo siinä iässä että piti arvostaa että joku vielä haki seuraa.

Jos Silje yritti vihjata, ettei nyt ollut aivan paras hetki, ystävätär huokasi itsepäisesti ja sanoi: “Tämän sinä kyllä haluat kuulla.”

Puhelut alkoivat olla yksisuuntaista energiavarkautta. Ystävättären tarpeet täyttivät koko tilan, ja Siljen omat rajat murenivat.

Välinpitämättömyys tuli näkyviin kaikkein selvimmin päivänä jolloin Silje oli Vantaan lentokentällä. Hän oli lähtenyt matkaan liian pian leikkauksen jälkeen ja oli todella huonossa kunnossa seisoessaan jonossa koneeseen. Hänellä on kylmä hiki, ja hän yritti vain pysyä pystyssä. Silloin puhelin soi.

Silje vastasi, koska vanha tottumus on sitkeä. Hän sanoi heti, ettei jaksa nyt, että on menossa koneeseen ja voi todella huonosti. Täytyisi päästä istumaan.

“Mutta kuuntele nyt sentään - tämä on tärkeää minulle ja tarvitsen mielipidettäsi.” Sitten ystävätär kertoi jotakin niin ällistyttävän tarpeetonta, että Siljen sisällä napsahti lopullisesti.

“Minun piti soittaa heti, koska tarvitsen tietää mitä luulet. Olin äsken Galleriassa ja siellä luokseni tuli vieras nainen kysymään että tiesinkö oliko siinä jossakin lähellä kodinkoneliikettä. - Nyt minä haluan kuulla sinulta miksi luulet naisen kääntyneen juuri minun puoleeni? Oliko se jotakin juuri minun olemuksessani? Minun pukeutumisessani? Tiedän vaan että se joka on nähnyt vaalean pitkän tukkani ei unohda sitä koskaan. Oliko sillä tekemistä asian kanssa, mitä luulet? Herättääkö se luottamusta yhdessä pukeutumiseni kanssa? Minulla  oli tänään se musta jakku ja roosa pusero. Voin laittaa kuvan sinulle.  Laitoin se pojillenikin ja soitin niille kysyäkseni mitä he luulivat asiasta, mutta ei kummallakaan ollut aikaa puhua siitä töissä. Messaan niille vielä illalla.”

Mieletöntä. Silje seisoi yhä jonossa, koko maailma pyöri, ja ystävätär haki itsepäisesti selityksiä ja analyysejä joilla ei ollut mitään merkitystä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen.

Kun Silje yritti vielä kerran sanoa, ettei todellakaan jaksa, ystävätär vastasi ärtyneenä:

“No mutta tämä on oikeasti iso juttu minulle, voisit nyt vähän keskittyä.”

Siinä lentokentän jonossa, keskellä pahoinvointia ja kaaosta, Silje tajusi, että ystävyys on loppunut jo kauan ennen tätä puhelua. Tämä hetki vain teki asian näkyväksi.

Kotona hän kirjoitti ystävättärelle ettei tulisi enää ottamaan tähän yhteyttä sairautensa vuoksi ja pyysi tätä kunnioittamaan juuri sitä mitä sanoi. “Minä en voi olla sinulle tämä ihminen enää.”

Ystävätär ei hiljennyt vaan yritti vielä lukemattomat kerrat. Ainakin vuoden ajan Silje sai tältä tekstiviestejä. ”Tiedän ettet jaksa pitää yhteyttä mutta sinunhan tarvitsee vain kuunnella. Voisit takuulla paljon paremmin. Nyt minä haluaisin esimerkiksi tietää kantasi toiseen juttuun. Kysyin Margaretalta voisiko hän tulla pitelemään laukkujani kun juoksen ensi keväänä maratonia. Hänelle ei kuulemma sopinut. Mutta mitä luulet - sehän on vasta puolen vuoden kuluttua.Miten hän voi tietää jo nyt ettei päivämäärä sovi hänelle? Onneksi Jouko lupasi tulla sinne jonottamaan puolestani naisten vessaan.”

Silje ei vastannut. Hän tunsi vapautta mikä syntyy, kun vihdoinkin sulkee oven, jota on pitänyt auki aivan liian kauan.