Tukahdetut kysymykset

 

- Meidän sukumme naislinjassa vanhuus on kuin periytyvää kompetenssia, suorastaan erikoisosaamista.

Olimme astelleet Aleksanterinkatua tuppisuina. Sitten Forrest lausui toteamuksensa kuin olisi lukenut sääennusteen tai lakipykälän minkä tunneulottuvuus ei koskettanut häntä. Tuskin hän tahtoi olla ironinen, hänen oli vain vaikea riisua päältään tiedeanalyytikon panssaria. Mutta sanoissa oli jotakin omistavaa. ”Meidän sukumme”, hän oli sanonut. Eihän meillä ollut yhteisiä biologisia juuria. Satuimme vain kuulumaan suureen suomalaiseen ikäluokkaan. Forrestin tausta oli minulle tuntematon. Tiesin vain että hänet oli adoptoitu kapaloiässä tätini perheeseen.

Ehkä sanoihin sisältyi kyseenalaistamista? Tapaamisemme oli nimittäin pelkästään lainsäädännön pakkopaitaa. Forrestin ottoäiti - tätini -  oli kuollut  ja olimme palaamassa perunkirjoituksesta. Ainoastaan meidät, eläkeikää lähestyvät serkukset, oli kutsuttu paikalle. Saavuttuani asianajajan toimistoon Forrest oli jo ollut paikalla. Hän ei tullut kättelemään vaan jäi seisomaan kädet puuskassa selkä ikkunaa vasten kuin olisi vartioinut näkymätöntä rajaa. Suojautumista vai torjuntaa? Mies pahoitteli että minut oli pakotettu tänne sietämään hänen läsnäoloaan. 

Sisimmässäni olin ehtinyt elätellä toiveita toisenlaista kohtaamisesta niin monen vuosikymmenen jälkeen, mutta Forrest antoi ymmärtää että vapaaehtoisesti emme enää tapaisi, ja virallisetkin syyt olivat nyt loppuneet. Lopullisuuden sävy viilsi enemmän kuin olisin myöntänyt.

Viimeksi olin nähnyt Forrestin lukioikäisenä. ”Nähnyt” oli osuva sana. Lapsuuden toveruus oli haihtunut. Forrest vaihtoi sittemmin nimeä, kuin otsikoksi uuteen kertomukseen mihin me muut emme kuuluneet. Katkaisi yhteydet omaisiin. Siksikö tätini oli testamentannut kaiken minulle?

En ollut tehnyt mitään väärää, mutta en kokenut myöskään riemua. Tunsin itseni miltei syylliseksi kun toinen jäi ulkopuolelle. Oli samalla kiitollinen siitä että asia ei mennyt riidaksi. Forrest hyväksyi testamentin. - Kyseessä on niin kutsutun äitini viimeinen tahto, eikä minulla ole siihen mitään sanomista, hän totesi. Äänessä ei ollut surua, vain hänelle tyypillinen kliininen päätelmä. 

- Joo, vanhoiksi ne naiset ovat tulleet ainakin tähän asti, vastasin. Mutta tunsin jo, ennen kuin sanat ehtivät ulos suustani, että ne olivat liian kevyet ja kielellisesti maallikkomaiset Forrestin analyysiin verrattuna. Hän oli mielestään poiminut esille jotakin paljon painavampaa, näkymättömän perintöesineen kaltaista, ja minä kommentoin kalleutta liian simppelisti kuin olisin tökännyt sivuun peltisen teelusikan.

Forrest nyökkäsi tuskin, kohotti vain päätään. Pieni itsevarma liike kertoi että hän oli odottanut juuri tuollaista vastausta. Minun tehtäväni oli ainoastaan vahvistaa hänen maailmankuvansa.

Epäkohtelias hiljaisuutemme venyi moukkamaisesti, ja siihen olimme syyllisiä kumpikin. Ei sen takana piileskellyt pitkää riitaa eikä muutakaan erimielisyyttä, mikä olisi voinut toimia selityksenä. Välillämme versoi yksinkertaisesti henkinen etäisyys, mikä kasvaa lopulta välinpitämättömyydeksi kun toinen alkaa katsoa pilvenreunaltaan alaspäin, eikä edes yritä peittää sitä.

Forrest oli tunnettu taidekasvatuksen asiantuntija jota tilattiin luennoimaan ja jonka kirjoituksia käsiteltiin lehdistössä. Mies oli tottunut siihen, että hänen sanansa painoivat enemmän kuin muiden. Minä taas olin hänen silmissään… no, se liian tavallinen serkku. Valitettavasti sellainen, joka ei ollut koskaan pyrkinyt mihinkään merkittävään. Ja ehkä juuri siksi hän uskoi voivansa määritellä myös minut.

Paluumatkalla koneessa luin Forrestin kirjaa ainakin sadannen kerran. Se oli inspiraationi, tienviittani ja opettajani, lähde mistä ammensin helmiä ennen kuin oma kirjoittamiseni lähti käyntiin. Mutta sitä miehen ei tarvinnut tietää.