Nyt, neljän
yksinäisen vuoden jälkeen, Minja ryhtyi sommittelemaan paikalliseen sanomalehteen ystävänhakuilmoitusta. Olin
tietysti kiitollinen että hän kertoi minulle suunnitelmistaan. - Katsos kun
minä olen vähän kyllästynyt ainaisiin tyttökavereihin, hän sanoi, eikä
seurakunnan leskipiirissäkään näy koskaan ukkoja. Yritin varoitella
hienovaraisesti, mutta äiti pyyhkäisi syrjään riskin tulla hyväksikäytetyksi,
torjutuksi, tai ettei kukaan edes ottaisi yhteyttä. Aika saisi näyttää. Hän
etsi vain arjen seuraa, ei missään tapauksessa mitään seikkailua. Vastauksia
odotellessaan hän kävi kampaajalla, ja tirskuimme kuin vanhat ystävättäret kun
istutin hänet kauneimpaan tuoliin
ruusukimpun ääreen ja aloin räpsytellä kameraani. Hulluttelimme yhdessä. Äitihän oli kuin Ruotsin iäkäs elegantti prinsessa.
Lehden toimitukseen
saapui valitettavasti yksi ainoa vastaus. Kirjeen laatija vaikutti kuitenkin
ystävälliseltä ja sympaattiselta, ja lyhyen viestittelyn jälkeen Minja päätti
tavata hänet Aleksanterinkadun vilkkaassa kahvilassa. Niin tapahtuikin. Äitiä
oli kuulemma hieman hävettänyt kun toinen saapui paikalle niin näyttävästi,
valkoisessa puvussa ja elegantti olkihattu päässä, että kaikkien päät
kääntyivät katsomaan. Keskustelu sen sijaan jäi täysin mitättömäksi. Mies,
entinen taksikuski, haisi tupakalle ja puhui koko ajan joko itsestään tai
aikuisista lapsistaan jotka eivät pitäneet yhteyttä. Lapsenlapsista jotka eivät
välittäneet edes soitella paitsi kun tarvitsivat rahaa. Minjan omat sanat
jäivät odottamaan, ja hän pettyi suuresti. Kun tuli hänen vuoronsa, mies alkoi
vilkuilla rannekelloaan. Tapaaminen päättyi kohteliaisiin mutta lopullisiin
hyvästeihin.
Seuraavat viikot
kuluivat hiljaisina pienen masennuksen merkeissä.
Keittiön pöydän
ääressä äiti alkoi kirjoittaa päiväkirjaa. - Nimeni on Minja. Kirkonkirjoissa
se oli tavallinen Mirja, mutta lapsena en osannut lausua r-kirjainta ja siitä
lähtien sain ja halusinkin olla Minja. Minusta se kuulosti hieman
jännittävältä, kuin pieni hengähdys puutarhan siimeksessä. Olen 85 ja elänyt pitkän
avioliiton. Olen menettänyt yhden lapsen jo kapaloikäisenä, ja toinen, aikuinen tytär, asuu ulkomailla.
Viimeiset sanat
tuntuivat kovilta, mutta ääneen luettuina ne toivat oudon helpotuksen. Päivä
päivältä suru ja kaipaus muuttivat rauhallisempaan paikkaan. Äiti ymmärsi,
ettei hänen tarvinnut enää etsiä uusia kohtaamisia. Työlästä se vain olisi, ja
epävarmaa. Ehkä juuri tämä olikin toivoa? Ei odotusta siitä, että joku toinen
täyttäisi tyhjyyden, vaan kykyä täyttää se itse sanoilla.
Äiti oli löytänyt
oman äänensä.
Niin minä luulin,
kunnes jokin äänessä alkoi rakoilla.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti