Kotikissa

Minun kissani on vähän omituinen seuralainen.

Se tuli meille lahjana. Otus seisoo paikallaan eikä vaadi mitään. Se ei ole naukuja, ei raavi ovea, ei pyydä ruokaa. Se vain on. Hiljainen, täysin tyytyväinen siihen, että maailma kulkee sen maalattujen viiksien ohi. Kissan lailla se ei tee mitään mitä ei täydy, mutta ei toisaalta mitään muutakaan. Juu, se hyväksyy tehtävänsä mikä on kodin koristaminen. 

Täytyy myöntää että mörrikkäni on hieman ikävä seuralainen.

Kun tulen kotiin, se ei juokse vastaan. Se ei kehrää. Se ei edes vilkaise minua, koska sen silmät ovat lasitetut ja pysyvät aina samassa suunnassa. Joskus tuntuu kuin se olisi päättänyt olla välittämättä minusta, vaikka tiedän, ettei se voi päättää mitään. Se vain seisoo siinä, kuin olisi kyllästynyt seuraani jo vuosia sitten.

Silti en voi olla ajattelematta, että se tarkkailee minua. Että sen sisällä on jokin pieni, kylmä sydän, joka ei koskaan lämpene mutta ei myöskään katoa. Kun kävelen ohi, sen varjo liikahtaa lattialla, ja hetken ajan kuvittelen, että se nyökkää minulle, hyväksyvästi.

Kun joskus herään yöllä, näen sen hahmon hämärässä. Se ei ole uhkaava, ei pelottava, ainoastaan välinpitämätön.

Mutta aamulla, kun aurinko osuu sen pintaan, se näyttää taas kiltiltä. Pieneltä, vaatimattomalta kissalta, joka ei koskaan pyydä mitään eikä koskaan tee pahaa. Se on huono seuralainen, mutta se on minun. Ja ehkä juuri siksi sen hiljainen keramiikkaolemus tuntuu lopulta lohdulliselta. Kuin muistutus siitä, että jotkut pysyvät, vaikka ne eivät koskaan vastaa.

Keramiikkakissa: taiteilija Lisa Larsson, Ruotsi (1931-1924)