Eilen kello neljä aamulla, kun talo hengitti vielä hiljaa ja erkkeri oli oma tähystystorni, puutarha avautui eteeni kuin odottamaton näyttämö. Nämä eivät ole mitään kilpikonnia vaan silmieni edessä tonki kaksi jykevää villisika-mammaa. Ne liikkuivat ja pysähtelivät kuuuntelemaan, vaihtoivat paikkaa varjojen tavoin. Niiden ympäriltä laskin ison liudan taaperoita, kaikkiaan kaksitoista pikkupossua. Ne olivat kömpelöitä mutta tarkkaavaisia. Yksi niistä oli laikullinen ja pysytteli äitinsä kyljessä.
Possut eivät tulleet kuin uhka, vaan kuin metsän oma perhe. Kasteinen ruoho kimalteli niiden jaloissa, ja koko puutarha tuntui muuttuvan. Eihän se ollut ennestäänkään mikään järjestetty paikka, vaan osa suurempaa, villimpää karttaa. Nassujen pienet valkoviivaiset selät vilkkuivat vihreässä, ja emakoiden raskas, rauhallinen rytmi piti joukkueen koossa. Vihdoinkin pääsimme eroon vuohenputkiviidakosta!
Minä katselin erkkeristä kauan kuin joku, jolle luonto oli päättänyt näyttää salaisen ensi-illan.
Sitten rupesin laskemaan. Jos sekä mammat että ne kaksitoista pikkunassua saavat vielä omat nassut, niin montako vierasta tänne saapuukaan öisin? Ei niitä mikään nykyisin pelottele. Koputin ikkunanpieleen, ja possuarmeija poistui paikalta kiireettä jonossa, mammojen röhkittyä komennuksen. Kahden minuutin kuluttua kaikki neljätoista olivat taas paikalla. Vanha maatilalta peräisin oleva multa sisältää matoja, toukkia ja ties mitä muumioitunutta lehmänkakkaa. Kultakaivos!
Komeita ja suloisia 💚
VastaaPoistaEnsisilmäyksellä luulin kilpikonniksi 🤭